Ennen vanhaan – siis ennen helmikuuta 2022 – Suomen poliittinen eliitti karttoi laajamittaista keskustelua Nato-jäsenyydestä, koska sen pelättiin ärsyttävän paitsi Venäjää myös äänestäjiä, joista valtaosa oli Natoa vastaan.
Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kansa kääntyi Nato-uskoon ja käännytti uskoonsa myös päättäjät. Reilua vuotta myöhemmin Suomi oli Naton jäsen, mistä lähtien poliittinen eliittimme on puhunut Natosta paljon ja pelkkää hyvää.
Turvallisuuspolitiikan tutkijoiden tuore kysely todistaa, ettei suomalaisten Nato-usko horju. Jos jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys nyt, 82 prosenttia kansasta sanoisi kyllä ja vain 11 prosenttia ei (Yle 21.12.). Vastaavaa yksimielisyyttä, suoranaista Nato-hihhulointia saa turhaan hakea Pohjois-Atlantin puolustusliiton muista jäsenmaista.
Lievää empimistä uskossa on tosin havaittavissa. Eniten Natoon luottavat korkeasti koulutetut, hyvässä asemassa olevat hyvätuloiset, vähiten heikosti koulutetut, pienituloiset ja työttömät. Horjuntaa näkyy nimenomaan jälkimmäisten kannassa – kannatusprosentti on pudonnut viime kesän 76:sta 70:ään, mikä sekin on toki paljon.
Isompaa hajontaa löytyy, kun mukaan otetaan kansalaisten puoluesympatia, tosin lähinnä vain yhden puolueen osalta. Eniten Nato-jäsenyyden vastustusta tulee vasemmistoliiton kannattajilta, joista "vain" 58 prosenttia lukeutuu jäsenyyden kannattajiin. Toiseksi pienin luku, 76 prosenttia, koskee perussuomalaisten äänestäjiä.
Muiden pääpuolueiden kannattajien Nato-usko on yli 90-prosenttista, kokoomuksessa lähes 100-prosenttista.
Vaikka suunnilleen yksi kymmenestä suomalaisesta on Nato-jäsenyyttämme vastaan, vastustus ei näy oikeastaan mitenkään. Vastustajat tuntuvat pitävän vastustamisessaan korostetun matalaa profiilia, eikä havaittavissa ole avointa vastarintaa.
Vasemmistoliiton muutamat kärkipoliitikot tiedetään Naton vastustajiksi, mutta hekään eivät pahemmin mekkaloi vastarannan kiiskeydellään. Harvassa ovat he, jotka vaativat ääneen Suomen eroa Natosta.
Takavuosikymmeninä Naton kannattajat muodostivat hiljaisen opposition. Nyt osat ovat vaihtuneet, hiljaisen opposition muodostavat Naton vastustajat.
On väitetty, että Suomi on juupas-eipäs-maa, johon mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Erimieliset vaikenevat tai tarvittaessa vaiennetaan. Somesta on kehittynyt täsmäase tälle rintamalle.
Nato-debattimme todistaa sen, ettei väite yhdestä totuudesta ole aivan tuulesta temmattu. Keskustelukulttuurimme on ohutta ja yksipuolista varsinkin, kun kyse on kansallisista uhkakuvista – todellisista tai kuvitelluista. Rakentava, analyyttinen julkinen keskustelu loistaa turhan usein poissaolollaan.
Media ei voi väistää tältä osin vastuutaan. Sillä on mielipidevaltaa, jota se voi käyttää myös väärin. Vaarana on, etteivät toisinajattelijat saa ääntänsä kuuluviin – heidän mielipiteille ei anneta tilaa tai ne mitätöidään.
Näin ei pitäisi olla, sillä terveessä, avoimeen sananvapauteen nojaavassa demokratiassa on oltava tilaa myös "väärille" mielipiteille. Niitä on voitava esittää vapaasti ilman sensuurin tai maalittamisen pelkoa.
Kaksi kolmesta suomalaisesta suhtautuu myönteisesti Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen puolustussopimukseen (DCA), jonka myötä USA:n armeija voi tuoda sotilaita ja aseita Suomen maaperälle myös rauhan aikana. Lähes yksi neljästä vastustaa sopimusta, joten aivan Nato-jäsenyyden kaltaisesta yksimielisyydestä ei voida puhua. Sotilaallisen liittoutumisen raja näyttäisi kulkevan ydinaseissa, joita yli 70 prosenttia suomalaisista ei halua maahamme – yhdelle viidestä sekin sopisi.