Lauri Törhösen taiteen tohtorintutkinnon opinnäytetyö "Elokuvaohjaaja. Nyt" Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan on herättänyt laajaa keskusteltua sekä vastaan että puolesta. Aina ei ole ymmärretty, että kyseessä on taiteen koulutusalan tohtorin tutkinnon opinnäytteeksi tarkoitettu työ eikä humanistisen koulutusalan oppiaineisiin lukeutuvien taiteentutkimuksen tai mediatutkimuksen työ.
Taiteen tohtorikoulutuksella on historiansa: opetusministerin esittelystä säädettiin huhtikuussa 1997 asetus Kuvataideakatemian tutkinnoista. Asetus ei ole enää aikoihin ollut voimassa, mutta siihen sisältyi uraauurtava määrittely kuvataiteen tohtorikoulutuksesta: ”Kuvataiteen tohtorin tutkinnon suorittamiseksi kuvataidealan jatkokoulutukseen otetun opiskelijan tulee suorittaa kuvataidealan jatkokoulutuksen opinnot sekä antaa julkiset taiteelliset opin- ja taidonnäytteet tai laatia väitöskirja.”
Määrittely on hyvin väljä. Siinä ei oteta kantaa siihen, mikä on julkisten opinnäytteiden muoto.
Törhösen opinnäytteeksi tarkoitetun työn aiheena on ammattimiehen hiljainen tieto sanallistettuna esseemäiseksi kirjaksi, jonka rakenne on elokuvamainen toistuvine klippeineen. Se kertoo, että ammattimies tietää vaistonvaraisesti enemmän kuin pystyy kertomaan.
Elokuvaohjaajan tietoisuudesta ilmaistuna osana näkyy vain huippu ja tärkein osa jää pinnan alapuolelle. Hiljaisen tiedon kehittäjä Polanyi ajatteli, että ihmisillä on paljon tietoa, jota he eivät osaa ilmaista, mutta joka näkyy heidän toiminnassaan erilaisina rutiineina, käytäntöinä, moraaleina, sosiaalisina suhteina ja tuntemuksina. Tätä toimintaa Törhönen tutkii oman työnsä kautta eli autoetnografisesti.
Toinen tärkeä teema liittyy siihen, että kännykkävideoita voi jokainen tehdä, mutta pitkät elokuvat vaativat laaja-alaista ammattitaitoa, joka ei perustu kirjaviisauteen eikä kulttuurintutkimuksen teoriaan ainakaan pääsääntöisesti, vaikka esimerkiksi Törhösen ihailema Jörn Donner oli myös tietokirjailija.
Törhönen tuntuu ajattelevan, että elokuvaohjaajatohtorikoulutuksen ei tule perustua ensisijassa kulttuurintutkimukseen vaan audiovisuaalisen ajattelun käytännölliseen kehittämiseen kaikilla ohjaamisen sektoreilla ja hiljaisen tiedon olemuksen epäsuoraan välittämiseen sanataiteen kautta. Itse näkisin, että helpompi tie Törhöselle kohti tavoiteltua tohtorinhattua olisi ollut tehdä kaksi kirjaa, normaalitieteellinen ja taiteellinen, mutta esseeopinnäytteitäkin on taiteissa olemassa.
Törhönen taas pitänisi kaksien rattaiden mallia työnsä pääteesin vastaisena niin kuin, että Luther olisi naulannut kahdet teesit kirkon eri oville.
Turun Akatemiassa tehtiin vielä 1700-luvulla väitöskirjoja, joissa puolustettiin hyväksytysti maakeskeistä maailmankuvaa. Normaalitiede, muotivirtaukset ja Pohjolan tieteen pienet piirit määrittivät säännöt.
Törhösen opinnäytteestä tulevat mieleen filosofi Paul Feyerabendin ajatukset 1960-luvulta. Hänen mukaansa ei voida esittää johdonmukaista säännöstöä, jota tieteen tekemisessä olisi noudatettava. Ankara johdonmukaisuuden vaatimus tukahduttaa tieteen kehityksen. Saman voisi ajatella pätevän myös taiteeseen.
Elokuva-alan väitöskirjat ovat aiemminkin olleet kiisteltyjä. Peter von Baghin väitöskirjaksi tarjoamaa elokuvan historiaa ei koskaan otettu väitösprosessiin, mutta hänen seuraava väitöskirjansa montaasista hyväksyttiin.
Lauri Törhösen kirjaa on ladattu tätä kirjoitettaessa 26 331 kappaletta. Vertailun vuoksi: vuoden 2022 myydyintä kotimaista soolotietokirjaa, Mika Aaltolan teosta myytiin 10 800 kappaletta. Tiedän kyllä, että tämä vertailu ei ole tieteellisesti validi monestakin syystä.
Kirjoittaja on mediatieteen professori.