Tiesittekö, että Perämerellä pulikoi jopa 25 000 itämerennorppaa ja harmaahyljettä?
Minä en tiennyt, ennen kuin hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski otti maakravut mukaansa kolmisen vuotta sitten ja vei juttumatkalle Kemin ja Simon edustan hyljevesille.
Aurinko räkötti rasvatyyneen mereen. Viimeiset jäänrippeet helisivät hyljemiehen suuren alumiiniveneen keulassa ja kyljillä.
Kahden hyvin harkitun laukauksen jälkeen rantauduimme.
Isännät nylkivät ja suolistivat ampumansa norpat. Valurautapannulla kypsyivät pyyntituore, pieneksi pilkottu hylkeenmaksa, siankylki ja sipuli.
Jälkiruoka odotti paluumatkalla. Laajalla jäälautalla lepäili niin paljon norppia, ettei tarkkaa määrää voinut laskea edes valokuvasta. Tuhat, ainakin.
Isäntämme arveli, että jos mielii nähdä enemmän nisäkkäitä kerralla, kannattaa mennä Afrikkaan.
Hylkeet ovat eläneet Suomen nykyisillä merialueilla siitä lähtien, kun jääkausi väistyi.
Niiden perässä tuli ihminen.
Hylkeen tumma liha ja sakea veri pelastivat nälältä, kestävä nahka sateelta ja kylmältä. Vaaleaa rasvaa keitettiin öljyksi tai siveltiin haavoihin. Hyljejalosteiden kauppa kävi.
Muinaisjärvien aikaan rovaniemeläisetkin olivat hylkeenpyytäjiä. Arkeologisten löytöjen mukaan esimerkiksi Niskanperällä asui yli 6000 vuotta sitten yhteisö, joka eli hylkeestä.
Silti hylkeet ovat jääneet jotenkin vieraiksi.
Kun maa- ja metsätalousministeriö järjesti kansalaiskyselyn päivittäessään Itämeren hylkeiden kannanhoitosuunnitelmaa, vain viidennes vastaajista arvioi tuntevansa merihylkeet.
Saimaannorppa niinkin tunnetaan.
Harvemmat tosin tietävät, että vuoteen 1948 saakka valtio maksoi siitäkin tapporahaa. Seitsemän vuotta myöhemmin saimaannorpasta tuli rauhoitettu ja sittemmin suomalaisen luonnonsuojelun symboli.
Sympaattiselta näyttävä sisävesinorppa voi olla syynä siihen, että moni on mieltänyt sen merisukulaisetkin harvinaisiksi.
Perämerellä todellisuus on aivan muuta. Jos jokin on uhanalainen, niin viimeiset rannikkokalastajat, jotka sinnittelevät hylkeiden keskellä.
Hylje kuuluu mereen, tietenkin. Mutta missä menee raja? Milloin niitä on liikaa?
Tuore oikeistohallitus tarttuu asiaan ohjelmassaan.
Se lupaa tehostaa hylkeiden metsästystä merialueilla suojellakseen vaelluskaloja ja parantaakseen ammattikalastuksen toimintaedellytyksiä.
Kotimainen luonnonkala jos mikä ansaitsee kalakaupassa arvonnousun. On häpeällistä, että tuontikalan osuus on kavunnut yli 80 prosenttiin maassa, jossa piisaa pyyntivettä.
Hallitus haluaisi Suomen irti myös sopimuksesta, joka on estänyt jo pitkään hylkeen kaupallisen hyödyntämisen Euroopan unionin alueella.
Kauppakiellosta on seurannut hylkeen arvostukselle pelkästään huonoa.
Kun mitään hylkeestä saatua ei voi myydä, harva viitsii enää pyytää sitä. Jos viitsii, hylje voidaan ampua kuin rotta ja jättää raato riuttojen nokittavaksi tai meren omaksi.
Ikiaikaisesta elämisen ehdosta ja arvoriistasta tehtiin hyljeksitty haittaeläin.
Kirjoittaja on toimittaja.