Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.
Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo kuivattiin ja sen pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.
Kydötty turvemaa kasvatti hyvää satoa muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli suuri merkitys maamme ruokaturvalle.
Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta ja elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa.
Biohiilellä on puolellaan myös ilmastoetu. Biohiilen lisäyksellä voidaan kasvattaa kaikkien peltomaiden hiilinielua.
1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen oli uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki paloi edelleen, mutta se ei palanut hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.
Tänään suopohjien jatkokäytön mahdollisuus rukiin asemasta ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu jo 40 vuotta. Ensimmäiset suopohjan kokeet viljeltiin Haapaveden Piipsannevalle 1979.
Tänään pajun energiaviljelylle on tullut lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.
Turvesuot ovat ikuinen luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät maitaan.
Myös turvesuon pohjille on silti voimassa luonnonsuojelun kansainvälinen nykysääntö: viljele 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.