”Näyttäisittekö, miten keramiikkaa tehdään?”
Pyyntöni otetaan innostuen vastaan. Naiset laskeutuvat syväkyykkyyn ja alkavat käsitellä joesta nostamaansa savea varmoin ottein. Paljasjalkaisia lapsia kerääntyy ympärillemme kuin taikapiiriin.
Hetki olisi riemukas, ellei sitä varjostaisi tieto käsityöperinteen uhanalaisesta luonteesta: keramiikka on jo pitkään ollut Itä-Afrikan batwa-heimon tärkein elinkeino. Nyt se ei enää myy.
”Mitä teette ruukuille, joita kukaan ei osta?” kysyn. ”Rikomme ne”, kuuluu vaitonainen vastaus.
Je’vida-elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilön nutukkaat – eli poron pehmitetystä koipinahasta tehdyt, perinteiset saamelaisten karvakengät – palavat nuotiossa koulun pihalla.
Kohtauksen symbolinen arvo, ja kohtalokkuus piilee sen vähäeleisyydessä: kolttasaamelaisten pakkosuomalaistaminen tapahtui tuhopolton lailla – yksi sana, tapa ja esine kerrallaan. Koltansaamea ei saanut enää puhua, eikä nutukkaita käyttää. Pikku-Je’vidalle asetetaan kohtuuton vaatimus: tytön täytyy ”muuttua maailman mukana.”
On arvioitu, että batwat asettuivat Itä-Afrikan alueelle jo 60 000 vuotta sitten – siis kauan ennen kahta suurinta heimoa, tutseja ja hutuja. Batwat ovat yksi koko Afrikan viimeisistä alkuperäiskansoista.
Tätäkin taustaa vasten tuntuu ristiriitaiselta, että nyt heimo elää yhteiskunnan marginaalissa ”unohdettuna”, ”katoavana” ja ”uhanalaisena”. Asema näkyy paitsi jokapäiväisessä arjessa, myös esimerkiksi vuoden 1994 Ruandan kansanmurhasta puhuttaessa. Harva tietää, että kaksi kolmasosaa batwoistakin sai surmansa.
Eikö batwa-kansan sorto ole Afrikan kansallinen häpeätahra siinä missä kolttasaamelaisten kohtelu Pohjolassa?
Rovaniemeläisen Katja Gauriloffin ohjaama Je’vida oli pysäyttävä elokuvakokemus. Ei ehkä vähiten siksi, että olin juuri palannut Itä-Afrikan Burundista, jossa vierailin batwa-heimon kylässä osana suomalaisen kehitysyhteistyöjärjestö Fidan pressimatkaa.
Koltista kertova tarina sai minut ajattelemaan kolttia – ja heti perään batwoja. Milloin minä olen elämässäni ajatellut – siis todella ajatellut – kumpaakaan? Milloin sinä? Niinpä, en minäkään, ehkä kunnolla koskaan.
Burundissa sain myös tietää, että harvat kehitysjärjestötkään laittavat tikkua ristiin syrjityn ja sorretun alkuperäiskansan aseman parantamiseksi.
Sanotaan, että ainoa varma asia elämässä on muutos.
Mikä olisikaan kätevämpi peitetarina tietyn ryhmän sorrolle kuin vetoaminen ”vääjäämättömään muutokseen”? Niin tapahtui koltille – ja niin tapahtui batwoille useissa Itä-Afrikan maissa 80-90-luvuilla, kun heidän kotimetsänsä valjastettiin luonnonsuojelualueiksi ja turismin tarpeisiin. Heimo ajautui köyhyyteen ilman työtä, maata ja elantoa.
Nyt, kun keramiikka ei myy, batwoja näkee myymässä eläintenrehua. Kehitys kehittyy. Sitä täytyy muuttua maailman mukana – vai mitä?
Kirjoittaja on toimittaja.