Euroopan kaupungit ovat viime vuosina tiukentaneet asuntojen lyhytaikaista vuokraamista koskevaa lainsäädäntöä. Amsterdam, Berliini, Barcelona ja Pariisi ovat kieltäneet sijoitusasuntojen ammattimaisen majoituskäytön ja rajoittaneet tiukasti oman asutun asunnon lyhytvuokrausta. Syy on yksinkertainen: lyhytvuokraus vaarantaa asumisen edellytykset ja heikentää matkailun sosiaalista kestävyyttä kaupungeissa.
Kun asunnot siirtyvät turistikäyttöön, paikallisilta katoavat kohtuuhintaiset vuokra-asunnot. Asuntopula pahenee, hinnat nousevat ja keskustoista tulee matkailun kulisseja. Työntekijät, opiskelijat ja perheet eivät löydä siedettävää kotia. Samalla asumisviihtyvyys ja -turvallisuus kärsivät: vaihtuvat turistit, juhlat ja melu rikkovat naapurirauhan, eikä yhteisöllisyyttä ehdi syntyä.
Erityisen huolestuttavaa on se, että lyhytvuokrakohteet ovat matalan valvonnan tiloja. Useissa kaupungeissa niihin on pesiytynyt rikollisuutta: huumekauppaa, prostituutiota ja muuta laitonta toimintaa. Kun asukkaat eivät tiedä, kuka seuraavaksi asuu naapurissa – vai asuuko kukaan – turvallisuuden tunne murenee.
Asemakaavat ja luvitus ovat keinoja hallita kaupungin kehitystä ja ohjata julkisia investointeja. Kun niitä aletaan ohittaa lyhytvuokrauksen nimissä, kaupunki menettää otteensa. Hotellitoiminnan kuuluukin tapahtua hotelleissa – ei kerrostaloissa, jotka on rakennettu pysyvää asumista varten.
Lyhytvuokraukselle on paikkansa, mutta sitä tulee rajoittaa selkeästi: pysyvässä asumiskäytössä olevat kiinteistöt eivät saa muuttua laittomiksi hotelleiksi. Euroopan esimerkki osoittaa, mitä tapahtuu, jos villiä kehitystä ei ajoissa hillitä.
Suomen kannattaa katsoa, miksi muut suitsivat – eikä kulkea vastavirtaan. Kaupungin tehtävä on turvata häiriötön asuminen ja riittävä asuntotarjonta. Kaupunkien tulee olla ennen kaikkea koteja, ei markkinapaikkoja. Lainsäädännön tulee tukea kaupunkien kestävää kehittämistä.