Metsä on aina ollut turvamme. Syötiin pettua, vietiin tervaa ulkomaille, sodassa metsä suojeli sotilaita ja kotirintamaa, liikenne toimi puulla, höyryveturit ja häkäpönttöautot, sotakorvaukset maksettiin puulla.
1970-luvun alussa Suomi oli velaton, valtionvelka vain kolme prosenttia bkt:sta, nyt se on 90. Otetaan vanha konsti käyttöön.
Maamme pinta-ala on noin 330 000 neliökilometriä ja meillä on noin 300 000 työtöntä eli 100 hehtaaria/työllistettävä. Jokainen vähänkin taajamien ulkopuolella liikkunut näkee risukoituneet metsät – puu varjostaa toistaan, kasvu kärsii.
Taimikot huutavat perkaajia, avohakkuut odottavat istuttajia. Työtä piisaa enemmän kuin tekijöitä. Organisoidaan porukka töihin kukin kykyjensä mukaan.
Metsä tarjoaa töitä monenlaisille osaajille, eivät kaikki lähde raivaussahan varteen. Työn ohjaamiseen ja opetukseen tarvitaan kokeneita metsäalan henkilöitä, palkanmaksuun ja kirjanpitoon kaupallista koulutusta, kuljetuksiin porukkaa, majoitustoimintaan omat osaajat ja tietenkin viihdytyskiertueita ”Möttösineen”.
Saadaan metsät hyvään kasvukuntoon ja porukalla omakin kunto paranee, sekä henkinen että ruumiillinen. Raikas ulkotyö antaa uusia ajatuksia ja ideoita omaan kehittymiseen.
Hyvä esimerkki metsästä on 1950-luvulta, kun poikasena raivasimme kauppalan metsää Hirvikarissa. Nyt sieltä kaupunki on myynyt arvokasta puuta.
Jotta en puhu pelkästään teoriaa, kokemusta löytyy istutuksesta, taimikon hoidosta ja raivauksista hyvin tuloksin. Lopputuotteena sain nauttia halon teosta paita märkänä ja uudestaan pakkasilmalla uunin lämmöstä. Ainut negatiivinen asia on, että kuntosalit eivät ole hyötyneet minusta.