Kemijoen Isohaaran voimalan rakentaminen seurauksineen on edelleen Suomen ennätysrikos luontoa kohtaan, mutta sähköntuotanto ei ole ainoa syy siihen.
Kansallisen vesistötoimikunnan 2. väliaikaisluvan (+12 m) ehtona oli kalatie: ”5 kuutiota vettä sekunnissa ja tarvittaessa 5 kuutiota houkutusvettä, ellei lohen nousua voida muulla tehokkaalla tavalla turvata”.
Kemijoki oli tuolloin tärkein, käytännössä ainoa puun kuljetusväylä, kun tiet olivat ajokelvottomia. Kaikki uitto tähtäsi puiden saamiseksi mahdollisimman nopeasti Isohaaran altaalle, josta niitä laskettiin jokisuun erottelualueelle. Tukkiränniä ei alussa ollut, joten puut pudotettiin tulvaluukuista.
Näissä oloissa kalatiet olisivat olleet tyhjän pantteina, kun Isohaaran altaalla oli neljän neliökilometrin puusuma rannalta rannalle. Lohi ei mene pimeään, joka Isohaaran altaalla olisi niitä odottanut.
Se ei mennyt pienempienkään sumien alle, kuten muun muassa Kähkösen lossilta Koivusta on kertomuksia. Puut pysäytettiin lossin käytön ajaksi puomeilla ja samoin pysähtyi lohen nousu.
Lisäksi kalatie olisi ollut täynnä uittopuuta ja parkkia. Ne lohet, jotka olisivat ehtineet ennen puusumaa, olisivat voineet nousta, mikäli tulvavirtaama olisi laskenut niin paljon, että kalatien houkutusvirta olisi löytynyt tulvaluukkujen kuohuista.
Isohaara on ainoa voimala, jossa sähkön ajo ja ohijuoksutukset ohjataan samaan uomaan. Turbiinien kautta kulki vain noin 450 kuutiota vettä sekunnissa – eli alle luonnon joen keskivirtaaman.
Vaikka Isohaarassa oli 1991 asti käytössä tukkiränni, sitäkin kautta voimalan alapuolella nahkiaisen ylisiirtopyynnin mertahahlot olivat toisinaan täynnä puuta. Uitto työllisti maakunnan ihmisiä ja erottelu kesätyöläisiä. Se takasi samalla yhteiskuntarauhaa, kun tehdas ja sahat pyörivät.
Lautiosaaren kapina elokuussa 1949 samoihin aikoihin kun voimala otettiin käyttöön oli muistutus toisenlaisesta vaihtoehdosta, joten jokaista aikaa tulee aina arvioida oman aikansa mittakaavassa.