Ei enää yhtään korkeammalle!
Se on lause, jota päädyn usein toistelemaan minkä tahansa kiipeilyyn soveltuvan puun juurella.
Poika haluaisi mennä ylemmäs, mutta minä käsken tulemaan alemmas.
Ymmärrän häntä täysin, sillä viehtymys puissa kiipeilyyn on vahvasti perinnöllistä. En kuitenkaan halua, että lapsi putoaa ja loukkaa itsensä.
Missä kulkee raja?
Vanhemmuudessa yksi vaikeimpia asioita on olla se ilonpilaaja, joka kieltää kaikki kivat jutut.
Yleensä komentelulle on varsin hyvät syyt. Jälkikasvua halutaan esimerkiksi suojella onnettomuuksilta ja tapaturmilta.
Periaatteessa olen siis hyvis.
Helsingin Sanomien haastattelema psykoterapeutti Johanna Rauma kuitenkin sanoo, että lasta ei pidä suojella kaikelta.
Pettymykset, naarmut ja kohtuulliset riskit kuuluvat kasvamiseen.
Ylisuojeleva vanhempi tekee lapselleen karhunpalveluksen, kun ei anna tämän epäonnistua ja joskus myös kolhia itseään.
Liiallinen kontrollointi voi aiheuttaa lapsessa riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden kokemuksen. Se voi aikuisena näkyä heikkona itsetuntona ja vaikeutena tehdä itsenäisiä päätöksiä.
Poikani lapsuus on hyvin erilainen kuin omani 1980-luvun alussa.
Kasvoin kasarmin aitojen sisäpuolella, ja jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuljin ja leikin poikaporukassa ilman aikuisten valvontaa.
Vapaa kuljailu oli ajan tapa, ja ympäröivät aidat tekivät siitä vieläpä keskimääräistä turvallisempaa.
Näin ainakin tahdon ajatella.
Kieltoja ja käskyjä kajahti lähinnä hiekkalaatikolla. Jos halusi olla rauhassa, saattoi painella lähimetsään.
Kuusivuotias poikamme ulkoilee ani harvoin yksin. Tätä perustelemme muun muassa sillä, että asumme aivan joen varressa, eikä pientä lasta voi päästää valvomatta veden läheisyyteen.
Tilastojen valossa kontrolli kannattaa.
Suurten ikäluokkien syntymien aikaan alle viisivuotiaita hukkui jopa sata vuodessa. 1960-luvulla luku oli pudonnut pariinkymmeneen, ja nykyään hukkumistapauksia on vuosittain vain muutama.
Johanna Raumon mukaan jatkuva varoittelu johtuu todennäköisesti vanhemman omista peloista, joita hän ei osaa hallita.
Ylisuojeleva vanhempi voi varmistella myös omassa elämässään.
Käy pidemmän päälle raskaaksi, jos pitää koko ajan tarkistaa, onko avain varmasti mukana, tai eihän silitysrauta jäänyt päälle.
Psykoterapeutti kehottaakin miettimään, mitä oikeasti pelkää, ja onko pelko todennäköinen tai edes mahdollinen.
Kun opettelee pärjäämään oman tunteensa kanssa, huoliaan ei kaada toisen niskaan kontrolloimalla tätä liikaa.
Suojelun ja ylisuojelun ero voi olla hiuksenhieno.
Jos minä ja ikäiseni vanhemmat lipsahdamme väärälle puolelle, ehkä kyse on traumoista, jotka aiheutti oma vapaa lapsuus.
Tai sitten pidämme lapsiamme tiukasti silmällä, koska tiedämme aivan liian hyvin, mitä voi tapahtua – ja tapahtuukin – silloin kun valvova silmä ei näe.