Kolumni: Tulva näytti am­mat­ti­lai­sil­le ja pai­kal­li­sil­le voi­man­sa

Mainos: Jakajaksi Kaleva Mediaan kesän ajalle - tutustu ja hae tästä

Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Lap­pi­lai­sen miehen elämää

Kirjoittaja kuvailee, kuinka avioeroperheestä tulevaa katsottiin 1980-luvulla pitkin nokanvartta.
Kirjoittaja kuvailee, kuinka avioeroperheestä tulevaa katsottiin 1980-luvulla pitkin nokanvartta.
Kuva: Anna Muotka

Sitä tulee neljäkymmentäkolme vuotta kuluneeksi kun omat vanhempani erosivat 1980-luvun alussa. Siihen aikaan eroperheestä tulevaa katsottiin pitkin nokkavartta. Minäkin koin hyvin voimakasta syrjintää lähipiirissäni monessa elämän vaiheessa. Varsinkin pienenä aloin aistimaan että olen ulkopuolinen. Tätä tunnetta on vaikea kuvailla mutta jokainen kohtalotoveri joka on kokenut samaa kuin minä niin tietää mitä tällä tarkoitan. Se oli kaikenlaista nälvimistä muiden sukulaisten kuullen, olin kuin ilmaa heille.

On eräskin tapaus josta edesmennyt isoäitini kertoi että biologisen isäni uusi puoliso olisi kieltänyt olemassaoloni eväten näin minun tapaamisen kun olin pieni. Tämä jäi mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Kaikenlaista juttua sain tietooni toisesta vanhemmasta myöhemmällä iällä. Sainpa jopa tietooni että en ole ainoa perijä eronneen isäni puolelta. Tämänkin sain vasta kuulla kun olin ala-aste iässä. Tästä en koskaan puhunut muille samanikäisille koskaan missään vaiheessa. Vasta sitten kun oli ajasta kulunut parikymmentä vuotta aloin itsekin tajuamaan tilanteen että näinkin voi elämässä käydä että löytyy muitakin sukulaisia joita et ole ennen tavannut. Tämän takia olenkin aina viihtynyt yksineläjänä vaikka kuulemma heitäkin pidetään pienillä paikkakunnilla vähän omituisina.

Valitettavasti ilmiö korostuu koulumaailmassa minkälaisesta perhepiiristä tulit. Koulussakin tästä sai osansa kun ei ollut siihen aikaan varaa Levi’s tai muihin muotifarkkuihin bändipaidoista puhumattakaan. Myös ulkonäköä arvosteltiin vaikka millä lailla. Ylä-asteella se yhtä helvettiä toisinaan. Oli iho-ongelmia kuten jokaisella nykyään teini-iässä. Ei uskaltanut laittaa vastaan kun toinen puoli oli paria vuotta vanhempi. Näin jälkeenpäin ajateltuna jos olisin ollut isommasta perheestä olisin laittanut samalla mitalla mutta kun oli yksinhuoltajaperheestä ja ainoa lapsi niin sitä alistui kohtaloonsa. Nykyään tilanne on toinen. Kun lähdin yläasteelta päätin että näytän epäilijöille. Nämä on näitä tapauksia joita ei kannata lakaista maton alle. Muitakin kohtalotovereita oli valitettavasti samassa koulussa. He päättivät elämänsä toisin. Minä en mennyt niin alas. Päätin että tästä noustaan vielä.

Menin suoraan ammattikouluun ja sinä aikana alkoivat arvosanat paranemaan tietyissä aineissa. Monenlaista työtä 15-vuotiaasta lähtien olen tehnyt. Kun on käynyt silloin tällöin entisiä työtodistuksia niin rehellisesti totean että parisenkymmentä paikkaa papereista voi laskea mukaan lukien nykyinen työpaikka. Kaiken muun lisäksi olen osannut maksaa laskuni ja lainani kotikunnan pankkiin. Yhtään lainaa tai laskua ei ole jäänyt maksamatta. Mitä tämä kertoo ihmisestä. Olkoot tämä näytön paikka epäilijöille. Things Can Only Get Better.

Tuomas Hoikka