Koulutukseen panostaminen koetaan juuri nyt tärkeäksi, kun suomalaisnuoret ovat menestyneet aikaisempaa huonommin kansainvälisessä vertailussa. Myös tutkimukset osoittavat kiistatta sen, että mitä enemmän pidemmälle koulua nuori käy, sen helpompi hänen on työllistyä. Tähän liittyi myös oppivelvollisuusajan nosto 18 ikävuoteen 2020.
Kysymys on siten koulutuksen laadullisesta ja tasa-arvoisesta kehittämisestä, josta hyvin kirjoittaa Pia Kilpeläinen-Tuoma (LK 18.1.). Kun hän viittaa siihen, että edellisillä hallituskausilla on leikattu liikaa koulutuksesta, siihen voi yhtyä, mutta hämäräksi jää vain se, miten pitkälle tällöin on mentävä.
Vuonna 2018 Suomessa oli noin 150 000 alle 18-vuotiasta pienituloisissa perheissä. Lapsen ääni 2020-raportin mukaan matalatuloisten perheiden lapsista noin puolet oli kokenut tulleensa syrjityiksi perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.
Täytynee mennä 1990-luvun suureen lamaan ja sen nujertamiseen, jotta voisimme pohtia tekijöitä, joiden seurausvaikutuksia ovat huono-osaisuus ja siihen liittyvä syrjäytyneisyys. Huono-osaisuus on jo pitkään ollut ylisukupolvista.
Kun ”uusliberalismin hengessä” lamaan ajautunut Suomi laitettiin kuntoon 1990-luvun puolivälissä työttömien, eläkeläisten ja erityisesti lapsiperheiden asemaa heikentämällä, voimme pohtia sitä, onko nyt mahdollista välttää saman toistuminen koulutuksellisen tasa-arvon ja laadun kehittämisen suhteen.
On, mutta mahdotonta ei ole sekään, että asevaraiseen turvallisuuspolitiikkaan siirtyminen vaatii jälleen kerran uhrauksia ennen kaikkea vähäosaisilta ja koulutus joutuu ”mopen” osaan monien muiden investointien suhteen, kun Suomea ajetaan EU:n johdolla kohti globaalia suurvaltaa. Koulutuksen kehittäminen on Suomen sisäpolitiikkaan liittyvä uudistus. Sen laiminlyömisestä on vaikea syyttää edes presidentti Putinia niin kuin tänään on tapana tehdä kaikesta riesaksi koetusta.
Kirjoittaja on lehtori.