Viime viikonloppuna Muonion aurinkoisilla laduilla ei näkynyt juurikaan ihmisiä. Myöskään kolme vuotta sitten Lapin laduilla ei näkynyt hiihtäjiä eikä turisteja.
Kolme vuotta sitten maahan levisi pelko.
Syynä oli korona, joka sulki maan rajat parhaiden keväthankien aikaan. Tuntui, että koronakeväänä aurinko paistoi korkeammalta kuin koskaan. Hienointa talvea kesti Lapissa pitkälle toukokuuhun, mutta hotellit olivat kiinni, latuja ei kunnostettu, ravintoloista ei saanut ruokaa eikä muualta tulevia katsottu hyvällä kaupassa.
Viesti oli: älkää tulko tänne, pysykää pois!
Ihmiset pelkäsivät tuntemattoman taudin uhatessa. Pelättiin muita ihmisiä, ulkomaalaisia, mutta myös oman maan kansalaisia. Nelostien varressa jotkut laskivat suksiboxillisia autoja – siinä taas joku kuljetti pääkaupunkiseudulta koronaa maakuntaan. Yleisönosastot ja some täyttyivät kyttäämisestä ja paheksunnasta.
Pelko iti kotiinsa eristettyjen ihmisten mielissä ja siitä kasvoi kuin varkain viha.
Pääministeri sanoi televisiossa, että nyt ei ole hyvä aika mennä mökille. Minä en totellut vaan ajoin mökilleni. En poistunut sieltä kuin tyhjille laduille. Hiihtäessä mietin, miten kuinka voisin olla vaaraksi kenellekään ja tartuttaa tautia, kun en kohdannut muita kuin kiepistä lentoon pyrähtäneen teeren. Hiihtelystä vei silti suurimman ilon syyllisyydentunto, kun uhmasin pääministerin käskyä.
Suomessa alkoi poikkeustila, kun maahan julistettiin valmiuslaki 17. maaliskuuta. Kaikki julkiset kokoontumiset, urheilukilpailut ja kulttuuritapahtumat kiellettiin, ja koulut siirtyivät etäopetukseen.
Uusimaa suljettiin maaliskuun lopussa, ja maakunnan rajoille pystytettiin poliisin ja puolustusvoimien valvomia tiesulkuja. Se tuntuu nyt täysin absurdilta.
Yritin koko korona-ajan säilyttää viileän asiallisen suhtautumisen tautiin. En halunnut lietsoa pelkoa ja paniikkia, mutta toimin viranomaisten ohjeistuksen mukaan. Paitsi tuota järjetöntä mökkikieltoa en noudattanut.
Ymmärrän silti niitä, joilla korona meni ihon alle. Moni kuului itse koronan riskiryhmiin tai sitten lähipiirissä oli henkilö, jolle korona olisi voinut olla kohtalokas. Taudista ei vielä tuolloin tiedetty paljoakaan, eikä rokotuksia oltu vielä kehitetty.
Nyt kolmen vuoden takaiset tapahtuma tuntuvat kuin pahalta unelta. Tuo uni voi kuitenkin muuttua hetkessä todeksi, kun taudit, sodat tai luonnonmullistukset voivat varastaa arkemme ja elämämme.
Mieltäni jäytää havainto, kuinka nopeasti ihmiset olivatkaan valmiita pelkäämään vieraita, muita, muukalaisia. Eikä kyse ollut vain pelosta vaan joskus myös pahemmasta, vihasta.
Kuinka helppoa onkaan johdatella ihmisen mieltä pelkoon ja vihaan, kun tämän perusturvallisuus on uhattuna. Se pelottaa minua nyt enemmän kuin mikään tauti.