Oululaisen Irmeli Roinisen esikoisromaani Kauas polut karkaavat kertoo Roinisen Rauha-äidin tarinan. Rauha syntyy kainuulaisessa pikkukylässä hinkuyskäepidemian aikaan vuonna 1924. Perheen elanto on niukkaa, mutta koti on lämmin ja turvallinen paikka — jopa sen ovet sulkeneille. Sekä Rauha että pari vuotta vanhempi isosisko tekevät uhkarohkeita valintoja ja maksavat niistä kovan hinnan – kaikkialla muualla paitsi kotona. Siellä ei perheen tyttäriä tuomita.
Koska kotona on monta suuta ruokittavana, niin perheen pojat kuin tytöt lähtevät toisille töihin varhain. 14-vuotias Rauha kirjoittaa jo 12-vuotiaana Ouluun piikomaan lähteneelle siskolleen näin: “En olisi halunnut mennä kotoa mihinkään, mutta pakko on auttaa perhettä ja tehdä töitä. Olen ollut pikkupiikana kolmessa paikassa ja koko ajan minulla oli kova ikävä kotiin.”
Siskonsa perässä Rauha lähtee Ouluun, sillä kotikonnuilla ei töitä ole. Rauha rakastaa kirjoja ja ilahtuu, jos piikomispaikassa on kirjahylly tai kirjasto lähistöllä. Vierähtää vuosi ja toinen. Tekevälle riittää töitä.
Kirjeitä kulkee puolin ja toisin, ja niistä välittyy kulloinenkin ajankuva erittäin hyvin. Isä kirjoittaa Oulussa asuville tyttärilleen 14.3.1940 näin: “Levotonta ja hankalaa aikaa eletään, suruviestejä on tullut moniin taloihin. Vasta puristin Väinön kanssa ja nyt hänetkin kirkkomaahan peitellään. Tavaroistakin on pulaa, voisitteko hommata ja laittaa paketissa tupakkaa, sitä ei saa täällä mistään ja se on hankala paikka tupakkamiehelle.”
Isosiskonsa perässä Rauha lähtee sotilaskotisisareksi. Kun suomalaiset lyöttäytyvät yhteen saksalaisten kanssa, Rauha tutustuu heihin. Eipä aikaakaan, kun hän jo matkaa kohti Lyypekkiä, muttei heilan vuoksi, sillä seurustelusuhteisiin Rauha ei hevin heittäydy.
Saksassa on työvoimapula, joten Rauha työllistyy jälleen. Maa on kuitenkin yhä sodassa, on puutetta ja pommituksia. Kun tulee rauha, alkaa Rauhan pitkä ja nöyryyttävä kotimatka. Onneksi yhä Kainuussa kotiovi aukeaa ja sauna lämpeää. Silti sodan jälkeen elämän uudelleen järjestäminen on Rauhallekin vaikeaa.
“Sodan sirpaleet asuivat syvällä sydämessä ja sielussa niin Kaarlossa kuin minussa. Sirpaleet nukkuivat, heräsivät, sirpaleet pistivät. Sirpaleet raatelivat öitä ja päiviä, seurasivat aina mukana.”
Roinisen kerronta on sujuvaa ja selkeää, mutta monin paikoin jopa puuduttavan dokumentoivaa. Entisajan elämä, asunnot, askareet ja tavat tulevat tutuiksi, mutta romaanin päähenkilön pään sisään en päässyt. Tuntui, kuin Rauha kertoilisi tapahtumista niin, etteivät kipeät tunteet nouse pintaan. Autenttiset kirjeet ovat oiva lisä, ja monin paikoin etenkin luontokuvaus on hienoa.
Kirja on taatusti tärkeä teos Roiniselle ja hänen sukulaisilleen. Meille muille se tarjoaa varsin tarkan ja todellisen kuvauksen siitä, millaista elämää on eletty Kainuun ja Oulun seudulla viime vuosisadan alkupuolella. Silloin Suomi oli vielä köyhä maa, jossa lapsityövoima oli arkipäivää.
Kauas polut johtavat
Irmeli Roininen, Väyläkirjat, 2025. s. 179
Plussat: Autenttisia kirjeitä ja tarkkaa historiallista kuvausta 1900-luvun alkupuolen elämästä Kainuussa ja Oulussa, vähin Lyypekissäkin.
Miinukset: Romaanin kerrontatyyli paljolti dokumentaarisen toteava ja alussa tarpeettomilta tuntuvia aikahyppelyitä
Muuta: Kirja tuo hyvin esille sen, että vielä vajaa sata vuotta sitten Suomi on ollut köyhä maa ja että jo kouluikäiset lapset on usein ollut pakko lähettää vieraalle töihin. Aiemmin en tiennyt, että palleroporojäkälän kerääminen on ollut monille tärkeä lisätienesti.
