KIr­ja­py­säk­ki: Ra­ja­mie­het ja ryö­vä­rit ottavat mittaa toi­sis­taan Sallan erä­mais­sa

Arttu Tuominen on jo niin palkittu ja menestynyt dekkaristi, että hänellä näyttää olevan varaa kokeiluihin. Uudessa, kolmiosaiseksi luvatussa,  dekkarisarjassa hän on jättänyt Porin ja siirtynyt Sallaan.

Kuva: Otava

Tapahtumavuosi on 1992, Neuvostoliitto on hajonnut ja sikäläiset mafiosot ovat käynnistäneet kovien huumeiden salakuljetuksen Suomeen. Raja vuotaa kuin seula  ja pian joudutaan ihmettelemään, kenen puolella Suomen rajavartijat ovat.

Alec on dekkariksikin melkoinen sekasoppa. Alkupuolessa on paljon hidasta – suorastaan laahaavaa – tekstiä, kun kuvataan 14-vuotiasta ihmetyttö Liinaa ja eri perheiden tilanteita Sallassa. Poliisi- ja rajavartijaperheet tuntuvat muun ohessa yrittävän myös matkailubisnestä. Ne sujuvat lamavuoden oloissa huonosti.

Tilanne on siis otollinen kutittelemaan itse kunkin lainkuuliaisuutta. Venäjältä vyöryy huumeita, huumerahoja poltellaan nuotioilla varoitukseksi ja venäläiset  rikollisjengit selvittelevät välejään Suomessa ampumalla toisiaaan.

Vauhtiin päästyään Tuominen osaa rakentaa jännittäviä tilanteita ja punoa juonta. Mutta kirjan kaksi tärkeää henkilöä, Liina ja Alec, ovat niin epäuskottavia, että Tuominen tuntuu aliarvioivan lukijaa.

Liina ylittää Peppi Pitkätossun ja Lisbeth Salanderin yhdistelmän neroudessaan ja pelottomuudessaan. Iäkäs Alec sotilas- ja rikostaustoineen vielä menettelisi, ellei hän olisi umpijuoppo, mutta silti aina skarpin toimintakykyinen. Liinan ja Alecin ystävystyminenkään ei ole uskottavimmasta päästä.

Dekkarikliseitä kirja on pullollaan, asetietämystä esitellään hartaasti, poliisiorganisaatiot ovat kusipäisiä toisilleen ja ihmepelastumisia riittää. Kaikkien kliseiden yli mennään kyllä ruumiiden määrässä. Niitä tulee paljon. Monet taistelujaksot on kuin kirjoitettu amerikkalaisiin räiskintäelokuviin.

Tuominen pyrkii ymmärtämään lainkuuliaisuuden ja laittomuuden rajaa tavallista sävykkäämmin. Joku lukija voi pitää tätä pyörittelyä uskottavana. Minä en siitä syttynyt.

Juonessa on kuitenkin luova elementti, kun se yhdistyy myös vuoteen 2027 ja Tuominen rakentaa siihen onnistuneen koukun, jonka vuoksi minäkin varmaan tartun sarjan toiseen osaan aikanaan. Kiitosta annan myös yhden hyvän sankarin kuolemasta ja hyvästä paneutumisesta Sallaan ja sen paikalliskuvauksesta.