Kir­ja­py­säk­ki: Namiyan puodin ihmeet on mys­ti­nen ja yl­lä­tyk­sel­li­nen pa­la­pe­li­ro­maa­ni

Keigo Higashinon Namiyan puodin ihmeet on viihdyttävä ja filosofisen viisas romaani, joka koukuttanee dekkareidenkin ystävät. Vaikka kirjassa on kolme pikkurikollista ja monenlaisia onnettomuuksia, kokonaisuus on mitä ihastuttavin hyvän mielen tarina. Takakannessa teosta luonnehditaan osuvasti: “palapelimäinen romaani, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa”. Kirja on saanut maailmanlaajuisesti valtavan suosion: sitä on myyty jo 14 miljoonaa kappaletta.

Namiyan puodin ihmeet on ilmestynyt japaniksi vuonna 2012, ja kirjan nykyajassa eletään juuri tuota vuotta. Alussa kolmen pikkurikollisen auto simahtaa ja kolmikko päätyy autiotaloon, jonka kauppias Yūji Namiya on kuollut 32 vuotta sitten. Kolmikolla on aikomus vain hengähtää hylätyssä kaupassa, mutta yhtäkkiä etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kirje. Aikaa tappaakseen pikkuroistot rustaavat kirjeeseen vastauksen – ja lähes saman tien tulee uusi kirje. Varsin pian miehet ymmärtävät, että sekatavarakaupan sisällä aika ei kulje samalla tavalla kuin muualla maailmassa, joten vaikka talo on hylätty, sinne tulee postia – menneisyydestä.

Namiyan kauppias on tullut tunnetuksi siitä, että hän vastaa tosissaan jopa vitsillä ja kiusalla lähetettyihin kirjeisiin. Yksinäisen miehen mielestä jokainen, joka vaivautuu lähettämään kirjeen, ansaitsee vastauksen. Kirjeitse ihmiset tiedustelevat apua monenlaisiin ongelmiin: yksi kysyy, miten saisi kokeista aina kymppejä, toinen pohtii, voiko elää onnellisena epärehellisten vanhempien kanssa, ja kolmas tuskailee, miten selviää taloudellisista ongelmistaan ja pystyy salaamaan läheisiltään sen, että tienaa rahansa baarissa naisseuralaisena. Vaikka osa ongelmista on sangen japanilaisia, silti pohdinnat ja vastaukset ovat kiinnostavia, eettisiä ja yleismaailmallisia. Kirjeet avaavat myös ikkunan japanilaiseen yhteiskuntaan ja kertovat siitä, millainen on maassa naisten asema ja millaisia ovat perhesuhteet.

Tarinan lopussa palataan alkuasetelmaan, ja vuoden 2012 tietojen ansiosta pikkuroistotkin saavat tuntea kerrankin elämässään olevansa tärkeitä ja tekevänsä jotain oikein. “Tänä yönä, ensimmäistä kertaa elämässäni, minusta on ollut hyötyä muille. Vaikka olen tällainen idiootti.” Varsinaisen puodin ja sen tarinan ylle jää kuitenkin leijumaan salamyhkäisyys. Niinpä kun suljin kirjan, jäin vain fiilistelemään ja miettimään, mitä juuri luin. En yleensä lue kirjoja uudelleen, mutta tämän tarinan pariin palaan.

Romaani haastaa lukijan hieromaan omia aivonystyröitään ja vaatii tältä kykyä ja rohkeutta heittäytyä mukaan Higashinon luomaan mystiseen maailmaan. Aluksi voi tuntua siltä, että kirjassa on vain viisi erillistä kertomusta, mutta dekkaristina mainetta niittäneen kirjailijan palapeli on ehjä ja taidokkaasti laadittu. Lopulta kauppiaan, pikkurikollisten ja kirjeitä kirjoittaneiden ihmisten tarinat punoutuvat yhteen.

Romaani on siis nokkela ja viisas aikuisten satu, ja ainakin minulle se tarjosi virkistävän lukuelämyksen. Ajoittain nautin ahaa-oivalluksista, ajoittain taas pohdin omia valintojani. Välillä kuitenkin maaginen kerronta kiidätti minut aivan jonnekin muualle, kauas arjen ja normaalin elämän ulottumattomiin. Kiinnostavaa oli oppia uutta myös Japanin kulttuurista ja lähihistorian todellisista tapahtumista, kuten Beatlesin vierailusta, Japanin talouskuplasta ja Fukushiman ydinkatastrofista.

Vaikka nyt kirjan tarinaa ja tunnelmaa hehkutan, ensi yrittämällä lukemiseni tyssäsi alun henkilöluetteloon. Ajattelin, etten ikinä pysy kärryillä tarinassa, jossa pitää muistaa yli 20 japanilaisen henkilön nimi. Kuitenkin koska olin lukenut monia raadollisia kotimaisia tarinoita, tahdoin jotain muuta. Toisella kertaa hyppäsin nimilistan yli ja sukelsin suoraan tarinaan – ja olin myyty. Nimiä toki teoksessa on paljon, mutta niitä tulee ja menee, eikä niillä loppujen lopuksi ole kovin suurta väliä. Higashinon luomat henkilötyypit nimittäin muistaa ja yhdistää muun luonnehdinnan kautta.

Näin jälkikäteen ajateltuna tarinassa on siirappisuuttakin, ja aivan loppu on jopa hieman kliseinen. Siitä huolimatta viehätyin siitäkin. Onhan se niin, että asiat yleensä lopulta järjestyvät, jos ihminen uskaltaa myöntää virheensä ja tehdä uusia ja erilaisia valintoja. Nyt kun joka tuutista tulvii tietoa, mikä kaikki maailmassa on pielessä, oli autuasta lukea kirja, joka antoi toivoa ja uskoa elämään, olematta silti pinnallinen tai sormella osoittelevan opettavainen.