Kir­ja­py­säk­ki: Mania ja minä: isän sai­rau­den var­jos­sa kas­va­nut tytär

Toimittaja-kirjailija Satu Vasantolan uusin romaani Kun isä osti merenkurkun kuvaa vaikuttavasti sitä, millainen sairaus mania on. Lisäksi se osoittaa, kuinka huonosti tunnistettu ja hoidettu tämä sairaus on. Vielä nyky-Suomessakaan maniapotilaan läheisten huolta ja varoittavia ennusmerkkejä ei oteta todesta – niihin ei usko hoitohenkilökunta eikä virkavalta.

Kuva: Tammi

Teos on romaani, mutta Vasantola tietää, mistä kirjoittaa: hänen isänsä on sairastanut maniaa vuosikymmenten ajan. “En tiedä, millainen hän oli, mihin katosi ja koska. Tunnen manian nousunsa harhojen kulun, tiedän kenen puolella hän silloin on ja keille tahtoo kostaa, tunnen tasaisten aikojen ärtymyksen ja ripeän raivon mutta tervettä Eerikiä en ole ehkä koskaan tavannut.”

Kirjan minäkertoja on raskaana. Lapsi on odotettu, mutta pelko kalvaa odottavan mieltä: mitä jos traumat ja mielenterveysongelmat periytyvät? Koska perheen äiti on kuollut, esikoistyttö on ollut kouluajoista alkaen se, joka on vahtinut isänsä mielenliikkeitä ja yrittänyt sopeuttaa tekemisensä niiden mukaan. “Joskus olin niin vikkelä, että onnistuin nappaamaan maitolasini pöydältä heti kun Eerik nosti kätensä. Puristin sitä kaksin käsin, sujautin kädet pöydän alle, ettei lasi ärsyttäisi Eerikiä lisää.”

Maniassa harhat ovat sairastuneelle täyttä totta, ja manian päästyä päälle Eerik-isä ei halua apua. Sekä kertoja että tämän pikkuveli tunnistavat ennusmerkit. He yrittävät ottaa tilanteen haltuun, sillä jos isä saadaan ajoissa hoitoon katastrofi ei toteudu. “Ehkä poliisia ei sittenkään tarvittaisi, ehkä ei olisi pakko katsoa vierestä miten mania syvenisi ja harhat itäisivät, jospa ei tulisi viinaa, velkoja, eikä uusia firmoja, ehkä hän ei ehtisi tilata kymmentä Mersua, ei pelaisi puolen vuoden vuokrarahoja eikä rakastuisi minua nuorempiin naisiin. Ehkei tarvittaisi pakkohoitoa ja kävelykieltoa.”

Toisin käy. Tytär seuraa isänsä jälkiä salapoliisin tavoin mutta tanssikengät vipattaen isä viilettää paikasta toiseen. Eerik törsää olemattomia rahojaan ja suunnittelee suuria, Meilahden ja Merenkurkun ostamista sekä Putinin ja Obaman tapaamista. Maanisena Eerik on seuramies, ja rahoja surutta käyttävän ympärillä on tietysti hännystelijöitä.

Välillä tytär pääse lääkärin kanssa juttusille. Ensimmäinen on huolissaan vain Eerikin turvonneista jaloista, toisen mukaan “tilanne ei vaikuta pahalta” ja hoitolaitoksen ovella hänelle sanotaan: “ei meillä nyt valitettavasti ole tilaa”.

Samoin kuin Tiitu Takalo sarjakuvaromaanissaan Memento mori, Vesantola kuvaa karusti, miten viranomaiset pompottelevat apua hakevaa luukulta toiselle. Kun isä osti Merenkurkun -romaanissa sinnikäs tytär on opetellut ulkoa tukun mielenterveyslain pykäliä. Sekään vain ei riitä.

Eerik-isä on sairastunut lamavuosien aikaan, ja pelko siitä, mitä Eerik tekee tai miten reagoi, on varjostanut tyttären elämää pitkään. Tytär on traumatisoinut muttei ymmärrä sitä, vaan ajattelee vain itsekin olevansa vähän hullu. Vaikka tytär on viimeisillään raskaana, hän jahtaa isäänsä – miestä, jota ei ole vuosikymmeniin kutsunut isäksi. Edes huoli vauvan terveydestä ei saa tytärtä luovuttamaan, ei vaikka kumppani, “jolla on syliin päässeen lapsen luottamus”, yrittää kuinka taivutella.

Vasantola kuljettaa kerrontaa kolmessa eri aikatasossa, mikä on tyypillistä nykyromaaneille. Tarinasta olisin kuitenkin varmaan nauttinut vielä enemmän, jos kerronta olisi edennyt kronologisesti. Nyt aikahyppely hieman häiritsi.

Vaikka itse tarina on hyvin surullinen ja raadollinenkin, kirja ei ole raskaslukuinen. Vasantola kirjoittaa enimmäkseen dekkarimaisen vetävästi, ja paikoin hulvaton meno hymyilyttää – toisinaan taas kielen kauneus lumoaa. Matkan aikana äidiksi tuleva tyttökin tekee tärkeän löydön: hän löytää itsensä.