Kir­ja­py­säk­ki: Dek­ka­ri­klas­sik­ko ei petä

Dekkareiden kuningatar Agatha Christie ei petä vaan koukuttaa ja huijaa niin, että vaikka kaikki johtolangat ovat lukijan käsissä, syyllistä on käytännössä mahdotonta arvata. Idän pikajunan arvoitus on yksi Christien kuuluisimmista klassikoista, ja se on ilmestynyt englanniksi vuonna 1934, 90 vuotta sitten. Teoksen päähenkilö, belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot, on Christien luomista hahmoista kaikkein suosituin: hän ratkoo rikoksia peräti 33 romaanissa ja 54 novellissa.

Teos on mitä tyypillisin suljetun paikan mysteeri, sillä kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman päivän ja sijoittuvat lähes pelkästään junaan. Idän pikajuna on matkalla Istanbulista Pariisiin, ja puhe- ja käytöstavoista sekä myös matkatavaroista käy ilmi, että eletään 30-lukua. Poirot mietti. “Heillä kaikilla on hatturasiat, onhan.” ”On, monsieur.” “Tuokaa sitten minulle – hetkinen – aivan, ruotsalaisen neidin ja ruhtinattaren palvelijattaren hatturasia. Nuo kaksi ovat ainoa toivomme.

Ajan hengen mukaisesti junassa on paljon varakasta ja kansainvälistä väkeä, kuten venäläinen ruhtinatar, italialainen kauppias, amerikkalainen miljonääri ja brittiläinen kotiopettajatar. Poirot saa työpyynnön, mutta hän ei halua alkaa selvittämään, miksi amerikkalaismiljönääri on uhattu tappaa. Hyvin pian uhkaus kuitenkin käy toteen. Lumikinokseen juuttuneesta junasta löytyy ruumis: amerikkalaismiljonääri on saanut rintaansa 12 tikarinpistoa.

Nyt Poirot ryhtyy työhön. Tapaus on hyvin kinkkinen, sillä kaikilla mahdollisilla syyllisillä tuntuu olevan vedenpitävä alibi. Murhaajan on kuitenkin oltava yhä junassa, sillä jos tekijä olisi joku ulkopuolinen, lumessa näkyisivät kengänjäljet. Hämäävää on, että silti moni matkustaja väittää nähneensä paikalla henkilön, jonka tuntomerkit eivät sovi yhteenkään matkustajaan.

Perinteiseen tapaan Poirot tietenkin lopulta oivaltaa, kuka on syyllinen ja miksi, mutta sitä ennen Christie saa lukijan epäilemään milloin ketäkin matkustajaa. Moni nimittäin on puhunut palturia, eikä edes murhattu ole syytön.

Christien Idän pikajunan arvoitus on Eikä yksikään pelastunut -kirjan tavoin dekkariklassikko, eikä syyttä. Kuitenkin vaikka nuorena olen lukenut paljon Christietä, lukuvihkoni mukaan myös tämän teoksen, tarina ei heti imaissut minua mukaansa. Kirjan alussa tulee koko ajan uusia henkilöitä, joilla on vierasperäinen nimi, ja teoksen kielikin oudoksutti. Vaikka suomennos on tuore ja taitava, teksti tuntui kuvailevalta ja koukeroiselta, mutta syynä on varmasti se, että olen viime aikoina lukenut lähes pelkästään nykykirjallisuutta. Onneksi en luovuttanut, sillä varsin pian tuli tuttu ja kotoisa olo: tarina vei mennessään ja sisäinen salapoliisi heräsi. Lopussa oli taas tietysti vähän tyhmä olo, koska syyllistä en tietenkään pystynyt päättelemään. No, en ole Poirot’n veroinen älykkö.

Englantilainen Agatha Christie on USA:ssa valittu viime vuosisadan parhaaksi rikoskirjailijaksi, ja hänen leppoisien mutta erittäin taiten punottuihin tarinoihin kannattaa kyllä tutustua. Ehkä juuri kesä on sopivaa lukuaikaa tällaisille teoksille. Seuraavaksi taidan tarttua uutuusteokseen nimeltä Neiti Marplen jäljillä (Wsoy, 2024). Siihen 12 nykykirjailijaa on kirjoittanut uusia Neiti Marple -tarinoita.