Kir­ja­py­säk­ki: Aino Kallas - kos­mo­po­liit­ti­nen hurmuri pa­ko­lai­se­na

On onniteltava Suvi Ratista luovasta näkökulmasta ja rajauksesta Aino Kallaksen loppuvuosia kuvaavassa Pakolainen kirjassa. Aino Kallas (1878–1956) on ehkä Mannerheimin ja  Kekkosen jälkeen yksi eniten kirjallisesti kuvattu suomalainen.

Kuva: Otava, Piia Aho

Hänestä on tehty lukuisia väitöskirjoja ja elämäkertoja, mutta Ratinen välttää saman toistamisen ansan kirjoittamalla eräänlaisen biofiktion Kallaksesta vuosina 1944 - 1956. Käyttämällä sopivasti takaumia kerronnassa hän onnistuu piirtämään samalla tarinan Kallaksen koko elämästä.

Kuka kirjaan tarttuukaan, hänen on syytä kerrata Aino Kallaksen tausta ja perhe puolisoineen ja lapsineen. Muuten kirjan nimiviidakko tämän moneen venyneen naisen ympärillä ei pysy hallinnassa.

Kallas oli Krohnin kulttuurisuvun lapsi Suomessa. Hän avioitui Viroon kymmen vuotta vanhemman tutkijan ja diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa. Aino Kallas alkoi menestyä jo nuorena  runoilijana ja kirjailijana. Aineellisesti komeimmat vuodet hän eli Lontoossa Viron suurlähetystön emäntänä. Mutta hän vieraili Yhdysvalloissa, Kanadassa ja monissa Euroopan maissa. Asuivatpa Kallakset hetken Pietarissakin.

Aino Kallas oli huomiota herättävän kaunis, ja hänen ympärillään pörräsi miehiä jo silloin, kun hänen lapsensa olivat pieniä. Tätä menoa paheksuttiin yleisesti. Tunnetuin ulkopuolinen suhde oli Kallaksen ja Eino Leinon välillä.

Lapsia tuli viisi, ja heistä neljä kuoli ennen Ainoa, osa hyvin traagisesti Venäjän käsissä. En ole biofiktioiden ystävä, mutta Ratinen onnistuu hienosti kuvaamaan Kallaksen tuntoja Ruotsin pakolaisaikana. Minusta Ratisen käyttämä hän-muoto toimii hyvin. Minä olisi tuntunut epäuskottavalta.

Vähemmän poliittista historiaa harrastaneelle ehkä Kallaksen kirjalliseen työhön, terveyteen ja perheeseen liittyvät kuvaukset ovat puhuttelevimpia. Minulle kirjassa oli järkyttävintä Ratisen luoma perspektiivi Suomen sodanjälkeiseen aikaan valvontakomission painostuksen alla ja vielä sen jälkeiseen henkiseen kyyristelyyn. Myös virolaisten kauhea riepottelu Venäjän ja Saksan jaloissa tulee hyvin esiin.

Valvontakomission johtaja Zdanov oli Viroa miehittämässä ja tultuaan Helsinkiin komissionsa johtoon hän asettui virolaisten kauhuksi ja pilkaksi asumaan entiseen Viron suurlähetystöön. Kyllä venäläiset osaavat nöyryyttää. Aloittaessani kirjaa minua epäilytti, että miksi vielä joku kirjoittaa Kallaksesta. Tämä raadollinen muistelo vakuutti kuitenkin minut kirjan oikeutuksesta.

Kallas ei uskaltanut tulla Suomeen koska hän  pelkäsi, että hänet monen muun Viron kansalaisen tavoin luovutetaan Neuvostoliittoon. Ei uskaltanut, vaikka hän ei viihtynyt  Ruotsissa lainkaan.

Vasta kun Stalin kuolee, hän uskaltaa muuttaa loppuvuosikseen kotimaahansa saadessaan takaisin Suomen kansalaisuuden. Ja samalla miljoonan markan elämäntyöpalkinnon Jenny ja Antti Wihurin rahastosta. Ratisen mielestä Suomi ei uskaltanut myöntää kansalaisuutta, niin kauan kuin Stalin eli. Mies kuolee, lapsia kuolee, mutta Aino Kallas kirjoittaa ja taistelee. Vähäeleisen osuvasti Ratinen kuvaa entisen varakkaan maailmannaisen kärsimyksiä niin puutteen kuin terveytensä kanssa.

Omaisuus ja kauneus on menetetty,  loiston päivät hurmaajana ovat takana, mutta muistelmiensa kanssa Kallas muistelee ja kamppailee monenkirjavan elämänsä, myös sen juurettomuuden, kanssa. En ymmärrä, miksi Ratinen jättää sanomatta Eino Leinon nimen kiihkeän rakkausepisodin parina.

Minun makuuni loppupuolen tuskailut vaikeuksien keskellä alkoivat olla vähän puuduttavia ja toisteisia. Hyvin Ratinen kuitenkin tuo esiin menestyskirjailijan jatkuvan kehumisen nälän. Mikään ylistys ei tunnu pitkään ruokkivan. Vaikka muutama pieni asiayhteyskömmähdys sattui silmään, Ratisen vankka taustatyö kantaa hienosti. Hieno kirja. Kiusallisen ajankohtainen myös Venäjä-oppituntina.