Kir­ja-ar­vio: Ilkka Hack­ma­nin toi­ses­sa ro­maa­nis­sa katoaa ih­mi­nen, mutta ka­toaa­ko ih­mi­syys­kin?

Iikka Hackman on tehnyt aihepiiriltään raskaita ja tunnelmaltaan painavia teoksia, joita yhdistää ihmissuhteiden tuoma merkityksellisyys.

Kuva: Mikko Vähäniitty

Ilkka Hackman: Kakspuusaari. WSOY 2023.

Ilkka Hackmanin (s. 1982) Kakspuusaari ei päästä lukijaansa helpolla. Kahteen aikatasoon sijoittuvan romaanin alkuosa kertoo Henrikistä, joka erikseen luetelluista ja ehkä monista muistakin syistä päättää jättää sivilisaation ja vetäytyä entisen tyttöystävänsä mökkisaaren liepeille.

Kadonnutta etsitään aikansa, mutta vuosikymmenten edetessä hän jää ontoksi paikaksi lähinnä eksänsä Tuulin sisimpään. Romaanin loppuosa seuraa ikääntyneen Tuulin eloonjäämiskamppailua saarella, jossa hän pitää tukikohtaa salakuljetetuille pakolaislapsille.

Eurooppa on muuttunut entistä julmemmaksi paikaksi elää. Kansallismieliset ”Mestarit” partioivat kaduilla, kuulustelevat ja surmaavat toisinajattelevia ja etsivät piilopaikoistaan lapsia, jotka ovat selvinneet hengissä Välimeren ylityksestä.

Iikka Hackman, Kakspuusaari

”Mummiksi” kutsuttu Tuuli huolehtii saarella lapsista, jotka jatkavat vakituisempaan turvapaikkaan esimerkiksi Ruotsissa. Tuuli-mummin seuraksi jää poika, jota hän kutsuu Henrikhiksi ehkäpä kadonneen rakkaansa muistoksi.

Espoossa syntynyt ja Jyväskylään kotiutunut Hackman tutkii sujuvaproosaisessa, monitulkintaisessa romaanissaan tätä maailmanaikaa ja sen pelottavan potentiaalista tulevaisuusvisiota. Ihminen taistelee kaventuvasta elintilasta, jossa ei ainakaan ”Mestareiden” mukaan voi selvitä raivaamatta tieltään muita.

Tunnelmaltaan runollisen ja melankolisen teoksen sanomassa kaikuu jopa varoitus. Ajammeko ahneudessamme elinympäristömme niin ahtaalle, että kadotamme ymmärryksen ihmisyydestämme?

Kakspuusaarta voi luonnehtia myös dystopiaksi, ja se on kerronnaltaan abstraktimpi kuin Hackmanin esikoisromaani. Tähän aikaan huomenna (2020) jysähtää toki sekin ytimeen, sillä isän ja tyttären yhteinen matka Sveitsiin ei ole riemuralli, vaan sitä varjostaa tehtävä Zürichissä: kuolemansairaan isän eutanasia.

Aihepiiristään raskaita ja tunnelmaltaan painavia teoksia yhdistää silti ihmissuhteiden tuoma elämän merkityksellisyys. Hackman tiivistää Kakspuusaaren ytimen: ”Tämä on rakkaustarina. Tämä on kertomus siitä, kun ihminen katoaa.”