Olipa kerran lappilainen musiikkioppilaitos ja siellä perinteinen oppilaskonsertti.
Menin paikalle kahden lapseni kanssa, koska olimme siinä käsityksessä, että vanhempi heistä oli esiintymisvuorossa. Paikan päällä selvisi, että kyseinen ohjelmanumero olikin peruttu, mutta päätimme silti jäädä. Olisihan muiden oppilaiden esityksiä yhtä kaikki mukava kuulla.
3-vuotias kuopukseni taisi olla konserttiyleisössä nuorin ja kaikesta päätellen myös innokkain. Ensimmäisten kappaleiden aikana hän eläytyi kovasti musiikin rytmiin ja seurasi silmä kovana, miten nuoret soittajat käsittelivät soittimiaan.
Ehdin jo ajatella, että lapsi, joka syttyy musiikista aina sitä kuullessaan, pitäisi tuoda näihin konsertteihin useammin. Näin hän saisi vahvistusta suunnitelmilleen "mennä isona musaopistoon" soittamaan viulua tai kenties kitaraa niin kuin isosisko.
Ajattelin, että juuri oppilaskonserteissa tämä pieni muusikon alku pääsisi näkemään ja kuulemaan eri soittimia ja valitsemaan niistä aikanaan omansa. Mietin myös, että täällä jos jossakin eläväinen lapsi voisi opetella sitä, miten konsertissa käyttäydytään.
Miten väärässä olinkaan.
Konsertin edetessä kävi nimittäin niin kuin 3-vuotiaan kanssa yleensä käy, että lapsen keskittyminen herpaantui ja hän alkoi kuiskailla ja pyöriä levottomasti.
Kovin kummoista häiriötä emme mielestäni silti aiheuttaneet, mutta konsertin järjestäjälle pienikin kuhina oli selvästi liikaa. Saimme ystävällisen mutta napakan kehotuksen siirtyä konsertin loppuajaksi käytävän puolelle.
Musiikkia rakastava lapseni heitettiin siis pihalle. Arkisen ja maksuttoman oppilaskonsertin järjestänyt musiikkiopisto halusi potentiaalisen tulevan oppilaansa ulos konsertista, koska hän ei käyttäytynyt kuin aikuinen. Että sellaista musiikkikasvatusta!
En tiedä, ketä lapseni lopulta häiritsi eniten. Voin ymmärtää järjestäjän toiminnan, jos kyse oli esiintymisvuorossa olleiden lasten ja nuorten keskittymisestä. Lavalle nouseminen on aina paineinen hetki, johon ei kaipaa ylimääräisiä häiriötekijöitä.
Jos kyse oli tästä, pyydän anteeksi aiheuttamaamme harmia.
Hiukan ymmärrän myös yleisössä istuneita vanhempia, joille oman lapsen esiintymiset ovat tärkeitä ja tunteikkaitakin paikkoja. Varmasti itseänikin harmittaisi, jos minun lapseni esitys menisi ohi korvien jonkun toisen jälkikasvun kohelluksen vuoksi.
Toisaalta, yleensä me perheelliset ymmärrämme toisiamme aika hyvin.
Mutta jos koko tapauksessa oli kyse vain musiikkiopistoon pesiytyneestä tiukkapipoisesta kulttuurista tai klassiseen musiikkiin toisinaan liittyvästä turhantärkeilystä, niin sitten en ymmärrä.
Olen ottanut tavaksi viedä rohkeasti lapsiani erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, jotka eivät ole erikseen lapsille suunnattuja. Kiitettävän harvoin olen törmännyt nihkeisiin asenteisiin pikkuihmisiä kohtaan, saati lapsivihamielisyyteen.
En totisesti olisi odottanut sitä arvostamaltani Lapin musiikkiopistoltakaan.
Kirjoittaja on toimittaja.