Joel Kangas: Kaamos. Karisto, 2025.
Taas ollaan arkkityyppisen asian äärellä. Lauttasaaren kärjestä löytyy nuoren naisen ruumis täynnä viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa – falloksen voimaa uhkuva asetelma.
Sydänsyksyn harmaudessa rikospaikalle viilettää Helsingin rikostutkintayksikön tutkijatiimin mukana unen ja valveen rajamailla harhaileva junantuoma Mikkal Moilanen.
Sörnäisten kaksioon asettunutta Inarin poikaa vainoavat erityisesti isään liittyvät lapsuudenaikaiset painajaiset, joita hän taltuttaa työpsykologin luona.
Murhaajakandidaatit napataan näppärästi talteen pohjoismaista mustaa hyytävän dekkarisarjan aloituksessa, mutta kiinniottojen jälkeen juonikuviot kehkeytyvät tavanomaista omintakeisemmiksi.
Tutkintaa ilmeisen läheltä seuraava taho uhkaa poliisin tutkijaryhmää, ja Mikkalia jopa kolautetaan juoksulenkillä päähän.
Hitaasti käynnistyvä, yksityiskohtiin joskus jumittava kerronta ottaa jättiläisen loikan poliisidekkarin loppupuolella, jolloin se purkaa kerääntyneen energiansa sohivan vimmaiseen toimintaan.
Loppuratkaisu ylittää mielikuvittelevankin lukijan veikkaukset ja lennokkuudessaan siivittää mielleyhtymät saippuasarjojen sfääreihin.
Nimikaimansa arkkienkeli Mikaelin tavoin Mikkal Moilanenkin käy monen rintaman sotaa.
Tutkinnan viedessä miestä pohjoisen kotikonnuille hän ymmärtää, että menneisyyden kaamokseen on sukellettava, jos tavoitteena on toiveikkaampi tulevaisuus.
Kehitysjohtajana pankkialalla työskentelevän ja kontrabassoa punkbändissä soittavan Joel Kankaan (s. 1984) esikoisdekkarista päällimmäiseksi jää tunne, että sen työstäminen on jäänyt kesken.
Hurjasta risteävien juonikulkujen sinfoniasta, toinen toisensa perään vähän summamutikassa iskettyjen kohtausten tilkkutäkistä ja elegisen lyyrisistä kielikukkasista naisenmurhan äärellä olisi konmarittamalla ryhmittänyt timmin ja iskevän aloituksen uuteen sarjaan.
Juonellista materiaalia Joel Kankaalla olisi riittänyt toiseenkin osaan, ja hänen pidäkkeettömästi vuoripuron lailla pulppuileva kielensä soveltuisi jopa runokirjaan.
Karuteemaisessa, isättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemusta kuvaavassa Nordic noir -dekkarissa Kankaan luova lyyrisyys menee vähän harakoille ja herättää toisinaan jopa tahatonta hilpeyttä.
Mielikuvitus ja kieli ovat silti Kankaan vahvuudet, joita hiukan suitsimalla ja henkilöhahmoja syventämällä aurinko vielä nousee Mikkal Moilasen taivaalle.
