Kesälomalla sydäntäni lämmitti Uuno Turhapuro -uusintojen lisäksi visuaalinen takauma lapsuuteeni. Hymynkare levisi kasvoille, kun poikajoukko kirmasi pihastamme kukkakedoksi villiintyneen peltopläntin poikki vesisotaan ja piilosille. Ilmoille kajahti huutoja säännöistä ja aluerajoista. Vain piirroshahmojen kuvat t-paidoissa asemoivat ajattoman hetken 2020-luvulle.

Oma mieleni on jo vaipunut dystopiaan, jossa lapset silmät vihreänä tuijottavat ruutuja niska kumarassa, pyyhkien näyttöä sormillaan muutaman sekunnin välein, eikä kiireisillä vanhemmilla ole aikaa tai keinoja estää teknologian vyörymistä elämän jokaiselle osa-alueelle.