Sosiaalipolitiikan keskeinen tehtävä on edistää hyvinvointia, ennaltaehkäistä ja korjata hyvinvointivajeita. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitaan tarvelähtöisesti toimivia sosiaali- ja terveyspalveluita ja tämä edellyttää sosiaalipoliittista osaamista päätöksenteossa.
Hyvinvointialueiden sosiaalipoliittinen päätöksenteko on etääntynyt kauas sosiaalipolitiikan keskeisestä ideasta. Sosiaalipoliittinen osaamattomuus realisoituu mm. yksiulotteisena talousajatteluna. Päätöksenteossa tuijotetaan lähes yksinomaan kustannuksia ja niitäkin lähinnä säästöjen näkökulmasta. Päätöksentekoa ohjaa ajattelu mahdollisimman vähän ja mahdollisimman halvalla.
Vallitseva säästövimmainen talousteknikointi saa aikaiseksi hätäisesti tehtyjä päätöksiä, joiden vaikutuksia ei ole asianmukaisesti arvioitu. Voidaan siis puhua arvauspohjaisuuttakin sisältävästä päätöksenteosta, jolloin sattumanvaraisuus lisääntyy. Sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa arvausperusteisuudelle ei pitäisi antaa tilaa, koska sen hintalappu on pahimmillaan lisääntynyt sairastavuus ja lisääntyneet ennenaikaiset kuolemat.
Lapin hyvinvointialueen päätöksentekoa seuratessa herää muun muassa kysymyksiä siitä, miten lääketieteen ja hoitotyön asiantuntijoiden näkemyksiä eri vaihtoehtojen kustannusvaikuttavuussuhteista on huomioitu päätöksenteossa. Edellä mainittujenkin substanssiasiantuntijoiden näkemyksiä pitäisi huomioida nykyistä tarkemmin, jos päätöksentekoon haluttaisiin lisää osumatarkkuutta ja täten mahdollistettaisiin enemmän tarvelähtöistä sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, joka olisi tietysti kaikkien etu ja talouskin siitä kiittäisi.
Elämme aikaa, jolloin välittämisen eetos on ohentunut huolestuttavasti. Hyinvointialueet kiihtyvällä vauhdilla romuttavat hyvinvointivaltiollisia rakenteita, heikossa asemassa olevia jätetään selviytymään yhä enemmän yksin, esimerkiksi vanhuksia on jo käytännössä heitteillä ja nykyisellä päätöksentekokulttuurilla heitä on jatkossa yhä enemmän. Sivistysloikalle on valtava tarve.