Suomessa tehtiin kuluvana vuonna väestöllistä historiaa, kun maahanmuuttajien määrä ylitti ensimmäisen kerran täällä syntyneiden lasten määrän (MTV 22.12.). Syy ennen näkemättömään käänteeseen on sinänsä looginen – maahanmuutto on jyrkässä kasvussa samaan aikaan kun syntyvyys on laskenut alimmalle tasolleen koskaan.
Suomen väkiluku nousi kuluvana vuonna muutamalla kymmenellä tuhannella. Tästä saamme kiittää maahanmuuttoa, sillä suomalaisia kuolee enemmän kuin syntyy.
Hedelmällisyysluku – kuinka monta lasta keskiverto nainen synnyttää elämänsä aikana – on pudonnut alle 1,3:een, mikä ennakoi hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden kannalta ei-toivotun kehityksen jatkumista ja syvenemistä. Tavoiteltava hedelmällisyysluku, yli kaksi, on jo tavoittamattomissa.
Suomen 309 kunnasta enää vain 35:ssa syntyvyys ylittää kuolleiden määrän, kaikissa muissa kunnissa hautajaisia järjestetään enemmän kuin ristiäisiä. Alamäki on ollut nopeasti jyrkkenevä, sillä 1990-luvulla puolet ja vielä 2010-luvullakin kolmasosa kunnista oli tältä osin plussan puolella.
Nettomaahanmuutto, maahan- ja maastamuuton erotus, nousee tänä vuonna yli 55 000:een. Vielä viime vuonna vastaava luku oli reilut 34 000, mikä sekin oli paljon edellisvuosiin verrattuna. Nousua selittää osaltaan Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Noin 16 000 ukrainalaista sotapakolaista on saanut kotikunnan Suomesta 2023.
Kaksi kolmasosaa kaikesta Suomeen suuntautuvasta maahanmuutosta on työperäistä. Eniten työperustainen maahanmuutto on kasvanut Kaakkois-Aasiasta.
Toivoa sopii, että kyse on pysyvämmästä ilmiöstä, sillä ilman työperäistä maahanmuuttoa nykyisen kaltaiselle hyvinvointi-Suomelle voidaan sanoa hyvästit.
Alhaisen syntyvyyden seuraukset näkyvät viiveellä. Varhaiskasvatus ja alakoulut kärsivät jo useimmissa kunnissa akuutista lapsipulasta. 2020-luvun lopussa ja 2030-luvun alussa "väestötsunami" etenee yläkouluihin, 2030-luvun puolivälissä toiselle asteelle ja 2040-luvun vaihteessa korkea-asteen koulutukseen.
Seuraukset näkyvät 2040-luvun työmarkkinoilla kroonisena työvoimapulana.
Kestämättömäksi tilanteen tekee työ- ja eläkeikäisten kasvava epäsuhta. Kun vielä 1980-luvulla jokaista yli 65-vuotiasta kohden oli kuusi työikäistä, nyt luku on 2,5. Tällä menolla luku painuu alle kahden 2040-luvulle tultaessa.
Sote-palvelujen järjestämisessä on jo isoja ongelmia, mutta tällä menolla ne ovat silti leikin tekoa tuleviin ongelmiin verrattuina.
Työperäinen maahanmuutto paikkaa heikon syntyvyyden jo pitkään kurittamia lasten, nuorten ja työikäisten aikuisten ikäluokkia. Parhaassa tapauksessa väestömme määrä ei käännykään ennustettuun laskuun 2030-luvulla, eikä työikäisten määrä vähene, vaan huoltosuhdeongelma korjaantuu ja työmarkkinoille riittää työvoimaa.
Se olisi loistouutinen myös kroonisesta velkaantumisesta kärsivälle valtiotaloudelle.
Jos näin käy, käänteestä ei ole kiittäminen Orpon hallitusta. Sen tavoitteisiin ei kuulu maahanmuuton – ei edes työperäisen – edistäminen, pikemminkin päinvastoin. Tässä tapauksessa hallituksen epäonnistuminen olisi Suomen onni.
Vaikka työperäinen maahanmuutto pysyisi kasvu-uralla jatkossakin, se ei auttaisi läheskään kaikkia kuntia, joista monessa peli on jo pelattu. Alueellinen eriytyminen jatkuu ja syvenee, sillä myönteinen väestökehitys kohdistuu suurimpiin kaupunkeihin ja muihin kasvukeskuksiin. Muualla Suomessa väestö vähenee ja vanhenee edelleen. Yhä useammassa pitäjässä ollaan pian perimmäisen kysymyksen äärellä – mihin tarvitaan kuntaa, joka on menettänyt sekä veto- että pitovoimansa pysyvästi?