Ystäväni oli löytänyt ala-asteen luokkakuviamme ja näytti niitä minulle. Kuvista katsoo lähes 30 lapsen joukko, joista valtaosan nimet muistan heti. Samalla mieleen tulvii lämpimiä muistoja tuosta ryhmästä.
Vuosia kuvien ottohetkistä on kulunut kymmeniä, mutta vasta aikuisena olen kunnolla tajunnut, miten tärkeitä hyvät kokemukset koulusta ovat.
Millainen on hyvä opettaja? Esimerkiksi sellainen, joka kuuntelee ja kohtaa. Sellainen, joka osaa tehdä hankalasta aineesta kiinnostavan. Tai sellainen, jolla on selkeä auktoriteetti ja hän on silti reilu.
Opettajien jaksaminen on ollut viime vuosina yhä enemmän esillä. Monen kokemus on, että työ on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Syiksi on esitetty yhteiskunnan muuttumista sekä opettajien työnkuvan paisumista.
Raha ei ole ainoa ratkaisu, mutta riittävillä resursseilla voidaan tasata oppimisvalmiuksien eroja. Ne ovat nyt suurempia kuin muutama vuosikymmen sitten.
Vaikka julkisuudessa korostuu kuva koulujen arjen vaikeuksista ja opettajan työn raskaudesta, opettajankoulutus on silti säilyttänyt suosionsa hakijoiden keskuudessa. Opettajan työ koetaan merkitykselliseksi.
Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) arviointiasiantuntija Annette Ukkola totesi maaliskuussa Opettaja-lehden haastattelussa, että koulujen välisiä eroja on ollut Suomessa jo pitkään, koska asuinalueet ovat eriytyneet. Syrjäseuduilla väestö vähenee ja koulut karkaavat kauas, kaupungeissa taas sosiaalinen huono-osaisuus pakkautuu tietyille alueille.
Karvin kyselyiden mukaan opettajat viihtyvät parhaiten kouluissa, joissa on positiivinen asenne uusiin asioihin, kannustava ilmapiiri, selvät tavoitteet ja hyvä yhteistyö kodin kanssa. Oppilaat taas oppivat parhaiten kouluissa, joissa he saavat tukea koulunkäyntiin sekä opettajiltaan että huoltajiltaan.
Ennen tuskin kaikki oli paremmin. Yhtä lailla omana kouluaikanani oli levottomuutta, kiusaamista, lamasta johtuvaa niukkuutta, oppimisvaikeuksia ja hankalista kotioloista kumpuavaa oireilua.
Oma kokemukseni peruskoulusta, etenkin alakoulusta, on kuitenkin todella positiivinen. Siitä on paljolti kiittäminen Ritva-opea. Hän opetti meitä yhtä lukuvuotta lukuun ottamatta koko alakoulun ajan.
Juttelin taannoin parin ystäväni, ala-asteen luokkakavereita molemmat, kanssa ja meillä kaikilla oli samansuuntaiset muistot. Osin kyse voi olla nostalgiasta, mutta olimme yksimielisiä siitä, että opemme tykkäsi työstään ja meistä oppilaista hurjan paljon ja teki enemmän kuin olisi ollut välttämätöntä. Jos lapsille on jäänyt sellainen tunne, tuskin olemme ihan väärässä.
Ei sellaista lämpöä, välittämistä, kärsivällisyyttä ja sopivan jämäkkää kurinpitoa voi teeskennellä. Tai ehkä joku voi, mutta tuskin vuodesta toiseen. Siispä kiitos!
Toivon, että myös nykykoululaiset saavat kokea samanlaista.