Vastaa kyselyyn: Miten vie­tät­te tal­vi­lo­maa, vai­kut­taa­ko ra­ha­ti­lan­ne suun­ni­tel­miin?

häiriöt: Kaleva Median lehtien App­le-so­vel­lus­ten häiriö saattaa haitata käyttöä

Kolumni

Her­ra­on­ni tuli ja meni, velka jäi

-

Suomalaisilla oli taannoin tapana kehuskella herraonnellaan. Moni uskoi aidosti, että kansakuntaamme oli siunattu poikkeuksellisen etevillä päättäjillä, joita oli kiittäminen kaikesta hyvästä.

Enää herraonnipuheita ei kuule missään. Herrapelkoisimmillekin on tullut selväksi, että poliitikotkin ovat tavallisia kuolevaisia, jollaisilta ei voi, eikä tarvitse odottaa ihmetekoja, joita he toki auliisti lupailevat vaalien alla.

Sanotaan, että eduskunta on pienoismalli kansasta. Se ei mairittele talousosaamistamme.

Julkinen talous, josta valitsemamme päättäjät vastaavat, ei ole kasvanut 15 vuoteen, mutta velka on kolminkertaistunut. Sen koroilla maksaisi Lapin hyvinvointialueen vuotuiset menot kolmesti. Pian ylittyy 160 miljardin velkaeuron raja, jonka jälkeen velkaa on 56 prosenttia bkt:sta – vielä 2009 luku oli 28.

Orpon hallituksen tavoite – velkaantumisen taittaminen – on hyvä, mutta toivoton. Valtiovarainministeriö ennakoi velan paisuvan vaalikauden loppuun mennessä yli 190 miljardiin euroon. Ei ihme, että talouslehti The Economist neuvoo meitä vetämään kalsarikännit velkakrapulaamme.

Jo pitkään on ollut selvää, että talousongelmamme ovat niin suuria ja syvällä, ettei niitä ratkaista yhdessä, eikä kahdessakaan vaalikaudessa. Tarvittaisiin kaudet ylittävä talousohjelma, johon kaikki puolueet sitoutuvat. Näin vältettäisiin taloudelle myrkyllinen poukkoilevuus, missä yksi hallitus päättää ja seuraava kumoaa päätöksen.

Talousohjelmaa esitti äsken myös presidentti Sauli Niinistö. Johtavat ekonomistit tervehtivät ehdotusta ilolla, mutta opposition suunnalta kuultiin lähinnä parahduksia.

Päättäjissämme on yhä liikaa äänten menettämistä kuollakseen pelkääviä.

Päättäjissämme on yhä liikaa paitsi äänten menettämistä kuollakseen pelkääviä myös heitä, joille valtion velka ei ole velka, vaan isäpapan lompakko, josta voi ottaa, jos omassa ei ole – eikä sitä tarvitse maksaa takaisin. Yritä siinä sitten löytää yhteinen tahtotila tasapainoisesta valtiotaloudesta.

Moni haikailee yhä Kekkosen aikaa, jolloin presidentti johti diktaattorin elkein sekä ulko- että sisäpolitiikkaa laittaen vaihtoon jopa eduskunnan, jos se ei taipunut hänen tahtoonsa. Tuolloin ajateltiin, että herraonnemme taustalla oli korkeimman johdatus, mikä lienee totta, edustihan korkeinta tahtoa Neuvostoliitto, joka ohjaili päättäjiämme kuin omiaan.

Sovjet Union oli aikansa taloustyhmyysihme. Silti Suomi pärjäsi, kiitos sota- ja pula-aikaopetusten. Sen, mikä löytyi omasta lompakosta, oli riitettävä elämiseen.

Talousajattelumme muuttui iloisella 1980-luvulla. Kasinokatastrofia seurasi 1990-luvun lama, joka opetti päättäjämme taas visuiksi. Velkasuhde vakautui ja alkoi laskea. 2008 finanssikriisin jälkeen suhde lähti taas nousuun, eikä kasvua ole saatu sittemmin pysäytettyä. Välillä on näyttänyt siltä, ettei sitä ole edes yritetty.

Nyt yritystä on, mutta onko jo myöhäistä? Tuottavuus ei kasva, syntyvyys laskee, väestö ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee. Pahan kierteestä on vaikea päästä irti.

Taloussynkkyydestä olisi helppo syyttää huonoa herraonnea, mihin ei pidä sortua. 2000-luvun poliitikot tuskin ovat sen huonompia tai parempia kuin aiemmatkaan tai jos ovatkin, on hyvä muistaa pienoismallivertaus.

Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja.

Toivottavasti nautit tästä kolumnista

Lapin Kansan tilauksella pääset lukemaan kaikki tuoreimmat ja kiinnostavimmat sisällöt heti.