Tänä syksynä tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensimmäiset naiset aloittivat naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Vuosikymmenten kuluessa monet asiat ovat ehtineet muuttua, mutta jotkin asiat pysyvät.
Kuten tiukka aamurutiini.
– Kasarmilla kello herättää kymmentä vaille kuusi joka aamu. Pesen hampaat ja pyöräytän hiukset klassiselle inttinutturalle. Sitten vedän palveluspuvun päälle ja kävelen tahtimarssia muodossa aamupalalle.
Näin kertoo naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittava aliupseerioppilas Helmi Korkeasalo, 20.
Korkeasalo suorittaa palvelustaan Jääkäriprikaatissa Sodankylässä. Korkeasalolle asepalveluksen suorittaminen on ollut monivuotinen unelma.
– Ensimmäisen kerran kuulin armeijasta sukulaiselta, ja pidin sitä alusta asti kiinnostavana. Se ajatus jäi, eikä lähtenyt missään vaiheessa, Korkeasalo naurahtaa.
Armeijassa tiivistahtisen arkirytmin kanssa eläminen alkaa heti, eikä pehmeää laskeutumista muutokseen ole. Korkeasalon mukaan vaikeiden ensimmäisten viikkojen läpi selvisi pitkälti sen vuoksi, että tiesi kaikkien muidenkin olevan yhtä pihalla ja tietämättöminä kaikista säännöistä ja käytännöistä.
– Yllättävän nopeasti uuteen arkeen kuitenkin tottui, eikä rytmi enää tuntunut vaikealta, Korkeasalo kertoo.
Kasarmin porukasta muodostuu nopeasti tiivis yhteisö
Korkeasalo on alokaskauden jälkeen majoittunut sekatuvassa, jossa on sekä naisia että miehiä. Korkeasalo kertoo olleensa positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän hän on kokenut eroa miesten ja naisten välillä palvelustehtävissä toimittaessa.
– Monet ajattelevat, että olisi todella erilaista olla naisena intissä, ja kieltämättä ajattelin niin itsekin. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että kaikki ovat yhdessä vain yhtä isoa massaa. Kaikki tehdään hommia ihan samalla tavalla eikä kenelläkään kiinnosta se sukupuoli.
Korkeasalo kertoo, että jatkuva palvelustovereiden kanssa vietetty aika on johtanut siihen, että omasta joukkueesta on muodostunut tiivis yhteisö. Korkeasalo kertoo, että yhdessä koetut harjoitukset ja yhteiset tavoitteet ovat suuressa roolissa yhteishengen muodostumisen suhteen.
– Kun on samojen ihmisten kanssa paljon, niin siinä löytyy se yhteishenki pakostakin.
Korkeasalo on hiljattain nimitetty aliupseerioppilaaksi, mikä tarkoittaa sitä, että hän aloittaa pian johtajakoulutuksen aliupseeristoon.
Koettelu kasvattaa
Korkeasalo on suorittanut naisten vapaaehtoista asepalvelusta nyt reilut sata päivää. Ne ovat kehittäneet häntä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Osaltaan itseluottamus ja usko omiin kykyihin on intin aikana kasvanut, kun taas toisaalta ne ovat myös joutuneet jatkuvasti koetukselle.
– Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Tulee ajateltua, että kyllä minä pystyn tähän, mutta myös, että ei herran jestas, en todellakaan pysty, Korkeasalo kuvailee.
Kun Korkeasalolta kysyttiin, onko armeijassa tilaa kaikenlaisille naisille, Korkeasalo vastasi, että komppaniassa, jossa on kymmenen naista, jokainen on ihmisenä omanlaisensa yksilö.
– Silti kaikki pärjäävät siinä missä miehetkin, olipa sitten ujo, pieni, rääväsuinen ja niin edelleen, Korkeasalo kertoo.
– Aitoa naurua, aikaisia aamuja ja itsensä haastamista.
Palvelusta suorittavien määrät viime vuosina
Asepalveluksen suorittaa vuosittain keskimäärin 20 000–22 000 Suomen kansalaista, joista naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien osuus on noin 10–12 prosenttia.
Naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien määrät vaihtelevat noin 1500 naisesta 1800 naiseen vuodessa.
Koko kutsuntaikäluokka vastaa noin 30 000 miespuolista Suomen kansalaista, joista kaikki eivät suorita asepalvelusta, vaan valitsevat siviilipalveluksen tai päätyvät vapautukseen esimerkiksi terveydellisistä syistä.
Tampereen yliopiston yliopistotutkijat Katri Otonkorpi-Lehtoranta ja Minna Leinonen ovat tutkineet Puolustusvoimien sukupuolittuneisuutta ja kertovat, että armeijan sukupuolittuneisuus kytkeytyy sekä rakenteellisiin että vuorovaikutuksellisiin prosesseihin.
Otonkorpi-Lehtoranta ja Leinonen vastasivat Vasan kysymyksiin yhteisesti sähköpostitse.
Otonkorpi-Lehtorannan ja Leinosen mukaan asevelvollisuuden luonne – miehille pakollinen, naisille vapaaehtoinen – ylläpitää sukupuolittuneita käsityksiä siitä, kuka on niin sanottu luontainen sotilas.
Puolustusvoimien koulutus perustuu käsitykseen ihanteellisesta sotilaasta. Otonkorpi-Lehtorannan ja Leinosen mukaan tämä ihanne on pitkään rakentunut perinteiseen maskuliinisuuteen liitettävien ominaisuuksien, kuten rohkeuden, kovuuden, sitkeyden ja aggressiivisuuden varaan.
– Haasteena on se, miten naisten katsotaan sopivan ideaalin sotilaan ominaispiirteisiin, tutkijat toteavat.
Tämä asettaa naispuoliset varusmiehet tilanteeseen, jossa heidän täytyy jatkuvasti todistaa pätevyytensä.
– Miehet näyttäytyvät helposti mittarina suoriutumiselle ja oikeanlaiselle sotiluudelle. Naisten taas ei ole täysin mahdollista olla vain yksi joukosta, vaan heidät nähdään helposti sukupuolensa kautta, Leinonen ja Otonkorpi-Lehtoranta kuvaavat.
Puolustusvoimissa on viime vuosina kiinnitetty paljon huomiota tasa-arvon edistämiseen, mutta ongelmia, kuten seksuaalista häirintää esiintyy edelleen.
Yleisin häirinnän muoto on sanallinen, esimerkiksi seksuaalisesti vihjailevat kommentit tai seksuaaliset ehdotukset. Häirintää tapahtuu eniten varusmiesten keskinäisessä vuorovaikutuksessa, ja vähiten kantahenkilökunnan taholta.
– Häirintä, kiusaaminen ja epäasiallinen kohtelu ovat asioita, joita ei toivoisi ilmenevän palveluksessa, kuten ei yhteiskunnassa ylipäänsäkään, tutkijat muistuttavat.
