EU:n ennallistamisasetus perustuu EU:n biodiversiteettistrategiaan, joka painottaa luonnontilan parantamista ja suojelualueiden lisäämistä. Asetuksella pyritään myös hillitsemään ilmastonmuutoksen etenemistä ja luontokatoa.
Asetuksen tavoitteena on, että 2030 mennessä vähintään 20 prosenttia EU:n maa- ja meripinta-alasta sekä 2050 mennessä kaikki ennallistamisen tarpeessa olevat ekosysteemit ovat luonnon tilaa parantavien toimien piirissä.
Komissio edellyttää ennallistamissuunnitelmaluonnoksen valmistelua. Siinä tulee kuvata, mitä on tarkoitus tehdä asetuksen velvoitteiden ja tavoitteiden saavuttamiseksi. Samalla selviävät tarkemmin asetuksen ympäristölliset, sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset.
Suomessa vuosikustannukset on arvioitu noin miljardiksi euroksi. Summa on EU:n kärkeä niin absoluuttisesti kuin bkt:seen suhteutettuna. Luke on arvioinut, että luontotyyppien ennallistamistoimet koskisivat 2–6 miljoonaa hehtaaria ja tarkoittaisivat 13–19 miljardin euron toimenpidekustannuksia 2050 mennessä.
On erikoista, että asetuksen toteutuksen suunnittelu on annettu yksin ympäristöministeriön tehtäväksi, vaikka se koskee mitä suurimmassa määrin myös maa- ja metsätalous- sekä työ- ja elinkeinoministeriön toimialaa.
Ongelmana on, että Suomessa on tehty laajoja ympäristöä muokkaavia toimia pitkin viime vuosisataa – peltoja, kaupunkeja, teitä, kaivoksia, laskettelukeskuksia ja muita paljon maapinta-alaa vieviä ja voimakkaasti muuttavia maanmuokkaustoimenpiteitä. Käytännössä ennallistamisen painopiste on kohdistumassa Pohjois-Suomeen, jossa on paljon valtion maata ja vesistöjä. Täällä on yhä myös paljon luonnontilassa olevaa metsää.
Suojeluun kuulumattomien vanhojen metsien muuttaminen suojelualueiksi ei tarkoita ennallistamista, vaan säilyttämistä. On selvää, että urakka on sellaisenaan mahdoton. Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja kykyä soveltaa hyväksi havaittuja keinoja, jotta ennallistamisasetuksen asettamat vaatimukset voidaan edes likimain saavuttaa.
Yksi keino on ottaa käyttöön päästökauppamekanismin kaltainen toimintamalli, jossa yritykset ja valtio voisivat kompensoida aiempia ja tulevia maanmuokkaustoimia luonnontilaa parantavilla hankkeilla.