Oman elämänsä elokuvakriitikko tilittää: jopas oli kammottava leffakokemus! Ja niin pitikin olla – olihan kyseessä kauhuleffa sieltä kauheimmasta päästä.
Jos ohjaaja pyytäisi minulta palautetta, jättäisin kritiikkini mieluiten tähän. Mieluiten välttäisin totuutta: anteeksi, mikä se leffa olikaan? Meni ihan ohi, koska huomioni kiinnittyi kaikkeen muuhun karmeuteen, mitä ympärilläni tapahtui.
Elokuvissa käymisen kulttuuri on pilalla. Ei siksi, että lippujen hinnat hipoisivat taivaita, mitä ne toki uhkaavatkin tehdä, tai siksi, että leffatarjonta olisi muuttunut valjuksi ja vähäpätöiseksi, mikä kieltämättä näyttää olevan nykyinen suuntaus. Pilaantuminen, johon viittaan, liittyy elokuvateollisuuden ulkopuolisiin tekijöihin: leffateatterietikettiin ja pelisääntöihin, jotka näyttävät tyystin unohtuneen.
Normaalisti kauhuelokuvia katsoessani säikyn vähän väliä ja suljen silmäni raaimmilta kohtauksilta. Viimeisin kerta Rovaniemen Biorexissä oli poikkeus. Leffa ei aiheuttanut minussa mitään reaktioita, koska huomioni vei kanssayleisö, eli nuoriso kännyköineen.
Jos Z-sukupolven keskittymiskyky ei riitä kirjojen lukemiseen, niin sama näyttää pätevän elokuviin. Maksimiaika ilman älylaitteiden välkkyvaloja oli kaksi minuuttia. Mistäkö tiedän? Koska kyttäsin ja kellotin!
Tekijänoikeuslain raja ylittyi siinä, kun kännyköillä alettiin kuvata elokuvaa.
Kaltaisteni kukkahattukyylien on kuitenkin turha paukutella henkseleitään. Kesäkuinen musikaalielämys Lontoossa osoitti, että älylaitteita hyödynnetään ylisukupolvisesti ulospääsynä kulttuurielämyksistä.
Ennen esitystä laitteet kyllä suljettiin, eivätkä kamerat räpsyneet esityksen aikana – mutta auta armias, kun show oli ohi ja kumarrukset kumarreltu. Alkoi armoton some-show ja kumartelu laukkujen kätköihin. Kännyköitään käpälöivä kulttuuriväki oli kuin mikäkin katatoninen kanalauma katkokävelyllä.
Don DeLillon pienoisromaanissa Hiljaisuus (2020) nykyihmisen pahimmat pelot käyvät toteen: teknologia pettää, ruudut pimenevät, yhteydet katkeavat, eikä koettua voi enää tallentaa. Yhteen iltaan sijoittuva katastrofikertomus kysyy, mitä tietotekniikka meille merkitsee, ja mitä jää, jos se sakkaa.
Pakko myöntää: jokin minussa toivoo juuri sitä – äkkilähtöä hiljaiseen tilaan, jossa elokuvakokemustani ei kukaan pystyisi sabotoimaan. Minun apokalypsissani elokuvia voisi siis edelleen katsoa. Joku toinen saa keksiä, miten.
"Meillä ei ole wifiä, jätäthän kännykän koriin. Tervetuloa tapaamaan ihmisiä!" Kahvilan kyltti Ranskan Rivieralla sai hymyilemään. Wifi-vapaassa tilassa läsnäolijat olivat läsnä. Kukaan ei kuvannut, tuijottanut ruutua tai pitänyt yhteyttä poissaolevaan.
Mietin, että näin helppoa olisi pyristellä irti älylaitteiden vallan alta. Mikä estäisi esimerkiksi leffateattereita kieltämästä kännykät salista? (Kielletäänhän omat eväätkin...)
Kirjoittaja on toimittaja.
m.paldanius@hotmail.com