Margareeta – Pohjoisen kuningatar
Vuonna 1402 Kalmarin hoviin ilmaantui mies, jonka sanottiin olevan laillinen kruununperijä, kuningas Olavi. Pohjolan yhdistäneen kuningatar Margareetan Olavi-poika oli tiettävästi kuollut nuorena viisitoista vuotta aiemmin, ja nimellisenä hallitsijana istui kuningattaren ottopoika Eerik Pommerilainen.
Lähteiden perusteella Vale-Olavi oli kehno huijaus, joka paljastui saman tien. Mutta sellaisestahan ei kovin jännittävää kertomusta saa.
Charlotte Sieling on värittänyt episodin houkuttelevammaksi: väitetty kuningas saapuu valtapolitiikan kannalta pahimmalla mahdollisella hetkellä, ja tämän henkilöllisyys on aito arvoitus.
Jännitteen kannalta on hyvä ratkaisu, että kertomus keskittyy muutamaan dramaattiseen päivään. Takinkääntöjä ja selkäänpuukotuksia on mahdutettu mukaan ehkä liikaakin.
Trine Dyrholm on paikallaan rautaisena, mutta ristiriitojen vaivaamana hallitsijana, kun taas Morten Hee Andersen on välillä yliammutun lapsellinen ja möksähtelevä Eerik. Jakob Oftebron Peder-piispa toimii harmaana eminenssinä, joka ei heti paljasta korttejaan.
Manon Rasmussenin puvustus tasapainoilee onnistuneesti loistokkuuden ja realistisen nuhruisuuden välillä. Pahimmat kliseet pimeästä ja likaisesta keskiajasta kerronta välttää.
Jon Ekstrandin musiikki pauhaa sopivan mahtipontisena. Äänisuunnittelu täydentää onnistuneesti upeita maisemia tuulen ulinalla, aaltojen pauhulla ja väkijoukon supatuksella. Repliikkien monikielisyys on toimiva yksityiskohta.
Historiallista fiktiota usein kuormittavat infodumppaukset jäävät siedettävän vähälle, vaikka varsinkin alussa pompitaan turhan ripeästi paikasta ja vuosiluvusta toiseen.
Toisinaan historiallinen päähenkilö edustaa anakronistisesti nykyajan arvoja ja on ikään kuin onnettomuuttaan syntynyt takapajuiseen menneisyyteen. Elokuvaa ehtii epäillä tällaisesta, kun kuningatar puolustaa suorasanaisesti naisten oikeuksia.
Asetelma kuitenkin kääntyy, kun Margareeta onkin valmis asettamaan saman naisen hyväksikäytettäväksi omien päämääriensä edistämiseksi.
Hovin ilmapiiri on kyynisyyden läpitunkema. Jokainen pitää kynsin hampain kiinni valta-asemastaan, hyviksiä ei ole. Toisaalta mahtimiesten — ja yhden vahvan naisen — jatkuva kamppailu on se, mikä pitää elokuvan vauhdissa.