Elo­ku­va-ar­vio: Muumien vas­ta­ha­koi­nen äiti

Elokuva seuraa lämpimästi Tove Janssonin ihmissuhteita ja taiteilijanuraa. Alma Pöysti loistaa nimiroolissa.
Elokuva seuraa lämpimästi Tove Janssonin ihmissuhteita ja taiteilijanuraa. Alma Pöysti loistaa nimiroolissa.
Kuva: Tommi Hynynen / Helsinki-filmi

Tove

Käsikirjoitus Eeva Putro, ohjaus Zaida Bergroth. Päärooleissa Alma Pöysti, Krista Kosonen, Shanti Roney. Suomi 2020. K 12. 116 minuuttia.

Tove Janssonista kertovan elokuvan perusasetelma keikauttaa odotuksia hauskasti: entä jos muumeista tunnettu kirjailija ja kuvittaja ei aluksi itse pahemmin perustanutkaan luomuksistaan?

Eeva Putron käsikirjoitus keskittyy 1940–1950-luvuille, jolloin Jansson kamppaili paikastaan kuvataidemaailmassa. Muumit olivat hänelle vain sivuprojekti ja – etenkin sarjakuvana – välttämätön tulonlähde.

Ajallisesti tiukka rajaus on tarinan ydinoivalluksia. Tove välttää monia suomalaisia elämäkertaelokuvia piinaavan kronikoivan otteen.

Muutenkaan kertomusta ei ole lähdetty paisuttelemaan, vaan elokuva on mittasuhteiltaan kuin hallittu kamarinäytelmä. Janssonin lapsuusperheen ja seurustelusuhteiden lisäksi mukaan on valittu Vannien pariskunta (Jakob Öhrman ja Eeva Putro) ystäväpiirien edustajaksi.

Vaikka Tove onkin teoksena erittäin onnistunut, omat odotukseni olivat ehkä liiankin korkealla.

Robert Enckellin tulkitsemaan Viktor Janssoniin ei ole oikein löytynyt sävyjä. Tyttärestään salaa ylpeä isä on tätä kohtaan yksioikoisen ynseä.

Myös Krista Kososen Vivica Bandler näyttäytyy sen verran viileänä hedonistina, ettei katsojalle välity, mikä kantoi hänen ja Toven ystävyyttä läpi elämän.

Muut Janssonin rakkaudet on kuvattu sympaattisemmin. Shanti Roney on Atos Wirtasena lämmin ja sävyisä. Vaikka suhde Tuulikki Pietilän kanssa on vielä pitkälti tulevaisuutta, Joanna Haartti ihastuttaa pienessä roolissaan.

Ennen kaikkea Alma Pöysti hurmaa kujeilevana Tove Janssonina. Hänestä välittyvät elämänilo, epävarmuus ja tunteiden koko kirjo.

Pöystin ilmeikkäistä kasvoista suorastaan näkee Toven ajatukset: milloin on mielessä seksi, milloin taas turhautuminen siitä, että kuvataiteilijan ura jää sivuun.

Pöystin ilmeikkäistä kasvoista suorastaan näkee Toven ajatukset: milloin on mielessä seksi, milloin taas turhautuminen siitä, että kuvataiteilijan ura jää sivuun. Hienovireinen näyttelijäntyö riittää kertomaan sen, mihin heikompi tiimi olisi tarvinnut puhkiselittäviä repliikkejä.

Linda Wassbergin hillitysti huojuva kamera pääsee lähelle hahmoja, ja tinkimätön lavastus sekä musiikkivalinnat luovat huoliteltua ajankuvaa.

Muumeihin viitattiin loppujen lopuksi yllättävänkin paljon, ja kirjoista tuttujen kuvien nostaminen esille tuntui välillä alleviivaavalta. Tämä elokuva oli joka tapauksessa ennen kaikkea Toven, ei muumien.

Tenka Issakainen