Juha Itkonen on menestynyt kirjailija. Jo esikoinen Myöhempien aikojen pyhiä sai sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Finlandia-ehdokkuuden, ja romaani Anna minun rakastaa enemmän noteerattiin kirjallisuuden valtionpalkinnolla.
Jälkimmäinen on saanut odottaa elokuvasovitusta parikymmentä vuotta. Valitettavasti Oskari Sipolan ohjaus ei oikein toimi omillaan.
Antti (Pyry Kähkönen) on kunnianhimoinen muusikonalku, Suvi (Rita Behm) hänen polulleen osuva ihastus, yhteistyökumppani ja sitten entinen kumpikin. Bändissä on kaksi muutakin jäsentä (Tuomas Nilsson, Jasir Osman), mutta heillä ei ole liiemmin ominaisuuksia.
Romaanin juonta on suoraviivaistettu poistamalla Suvin äidin kertojaääni ja keskittymällä Antin näkökulmaan. Lopputulos ei ole liian simppeli, mutta epäyhtenäinen kyllä.
Suvi ampaisee tähtiin Antin jäädessä polkemaan paikoilleen. Antin tuskassa sekoittuvat kateus, kaipaus ja mustasukkaisuus.
Tunteet eivät tahdo välittyä katsojalle saakka. Ehkä syynä on pikemminkin elokuvan tahti ja käsikirjoitus kuin näyttelijäntyö; alku on varsinaista pikakelausta, ja melko kaavamaista sellaista.
Hätäisen alun jälkeenkin juonta juoksutetaan välillä niin kiireellä, että todellisuus ja toiveunet sekoittuvat myös silloin, kun ei ole tarkoitus. Ahaa, nyt se haaveilee, että ne menevät naimisiin. Ei kun mitä, nekö menivät naimisiin oikeasti?
Loppupuoli on silti vakuuttavampi. Antin yritys asettua aloilleen uuden puolison (Mimosa Willamo) kanssa riipaisee, kun rakkaus loistaa poissaolollaan. Siirtyminen suurempiin kuvioihin laajentaa tarinaa uusiin suuntiin.
En tiedä, millaista musiikkialan arki todellisuudessa on, mutta bändin vaiheiden kuvaus ei vakuuta. Nuoren naisen musiikkibisneksessä kohtaamista vaikeuksista voisi olla kiinnostavaa sanottavaa – sekin mahdollisuus hukataan, eikä katsojan tee mieli samastua pääparista oikein kumpaankaan.
On tuttu välttämättömyys, että kolmikymppinen näyttelijä tulkitsee tarvittaessa teiniä, mutta Kähkösen kohdalla se on harvinaisen häiritsevää etenkin tarinan alkupuolella.
Behmin suorituksessa on sinänsä mukavaa raikkautta. Kuvaan sopii, että muuten aranoloinen nuori puhkeaa kukkaan lavalla.
Kainot romanttiset kohtaukset tuovat mieleen jäätelömainoksen. Kuvakerronta kikkailee väliotsikoilla, hidastuksilla ja mielentilaa kankeasti konkretisoivilla välähdyksillä. Näin katoaa maa jalkojen alta!
Anna minun rakastaa enemmän -elokuvalla on hyvät lähtöasetelmat, mutta jälkimaku on laiha ja katkera.
