Ensilumi
Ensilumi-elokuva herättää huomaamaan suomalaisten (ja yhtä lailla muidenkin) elokuvien perustavanlaatuisen ongelman: vähemmistöjen edustajille ei yleensä jää muuta roolia kuin olla vähemmistön edustajia kaavamaisessa vähemmistön roolissa.
Toisin on Hamy Ramezanin ohjaamassa kertomuksessa. Mehdipourien optimistinen perhe on asunut jo vuoden pari keskimääräisen eteläsuomalaisen pikkukaupungin vastaanottokeskuksessa.
Ikkunoissa ja käytävien ovissa on kalterit, mutta seikkaa ei kummemmin alleviivata; niinhän se nyt vain on. Kuvaaja Arsen Sarkisiants seurailee ihmisiä ja etenkin heidän kasvojaan aivan läheltä ja pintaa syvemmältä.
Edes kielteinen turvapaikkapäätös ei välittömästi hetkauta perheen arkea. Epävarmuudessa on totuttu elämään.
Suomeen jo kotoutuneet lapset jatkavat koulunkäyntiä. Yläkoulun aloittavaa Raminia (Aran-Sina Keshvari), jonka näkökulmaan elokuva pitkälti keskittyy, huolettavat ennen kaikkea seiskaluokkalaisille järjestettävä mopokaste ja se, ettei tiedä kuinka tyttöihin ottaisi kontaktia.
Elokuva on muutenkin hyvin näyttelijä- ja dialogivetoinen. Varhaiskypsä ja pikkumyymäisen ilkikurinen Donya (erinomainen Kimiya Eskandari) härnää pitelemättä isoveljeään.
Vilho Rönkkönen taas hurmaa Raminin Jigi-kaverina, joka ei epäröi näyttää tunteitaan — tai pukeutua mekkoon. Laura Birn vakuuttaa tehtäviensä tasalla olevana opettajana.
Suomen sukupolvien vaihtumista kuvaavat mainiosti roolitetut Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi, kansainvälisen solidaarisuuden puolestapuhujat jo puolen vuosisadan takaa.
Ja sitten ovat tietenkin vanhemmat, konkarinäyttelijä Shahab Hosseini leppoisana isänä ja Shabnam Ghorbani rakastavana äitinä. Sympaattisuudestaan huolimatta pariskunta ei ole täydellisyydessään imelä. Muhammed Cangore tekee pienen mutta tärkeän iäkkään naapurin roolin.
Turhan usein maahanmuuttajia tai ylimalkaan etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä elokuvissa fokus on päähenkilöiden ja valtaväestön konfliktissa. Juonipaljastus: Ensilumessa ei käsitellä kertaakaan Mehdipourien kohtaamaa rasismia!
Sen sijaan Suomi näyttäytyy mukavien ihmisten asuttamana mutta byrokraattisena yhteiskuntana. Täällä meidän hyvinvointivaltiossamme poliisi saattaa kolkuttaa luokkahuoneen oveen kesken koulupäivän ja viedä lapsen tuntemattomaan määränpäähän.