Hymyilin alppitalon edustalla. Seinällä oli tummanpunainen köynnösruusu, ja porrasharjan takana lymyili pikkuinen siili. Takana oli ehkä elämäni kuumin päivä.
Ruuhkan keskellä vuokra-auton lämpömittari oli näyttänyt enimmillään 45 astetta. Illalla meitä ympäröi sääennustuksen mukainen 36 asteen helle.
”Tämä on kamalaa niille, jotka työskentelevät ulkona”, vuokraemäntämme päivitteli.
Kylätiellä ja pelloilla huristeli traktoreita. Oli ilmeisesti keskikesän sadonkorjuun aika.
Otin itsestäni kuvan ja julkaisin sen päivän kuulumisina someen. Kirjoitin oheen kuumuudesta ja mietin, että millaisiahan ajatuksia tämä kanssaihmisissä herättää.
Kuinka moni ahdistuu siitä, että olen lentänyt ulkomaille?
Lomakuvat saivat paljon tykkäyksiä, ja matkakin oli mieluinen. Päämääränä oli käydä kavereiden tykönä ja siinä ohella harrastaa meille mieluisia juttuja. Se onnistui.
Hetkittäin mietin, olisinko tykännyt yhtä paljon myös kaikista niistä matkoista, jotka olen jättänyt tekemättä. Niitä kertoja on paljon, ja toisinaan muiden huolettoman näköinen reissailu on ahdistanut.
Suruttomalta omakin matkantekoni varmasti näytti. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin arkista tasapainottelua. Olin valinnut lähteä ja osasin nauttia siitä, vaikka kuljinkin kuumassa laaksossa sulavien lumihuippujen keskellä.
Painoin ilmaston lämpenemisen tulevaisuudenkuvat mieleeni jo yläasteella. Siitä on yli kaksikymmentä vuotta aikaa.
Meillä oli hyvä biologian ja maantiedon opettaja, eikä sittemmin ole tarvinnut harmitella, että olisin jäänyt jostakin olennaisesta tiedosta paitsi.
Eroosio, lämpötilojen nousu ja äärisääilmiöiden yleistyminen tuntuivat toki kaukaisilta silloin. Nuoressa mielessäni ne olivat kuitenkin taustamaisemaa sille, että meidän on pidettävä maapallostamme huolta.
Mikään ennenaikainen Greta Thurnberg en sentään ollut. Keskityin lähinnä omiin valintoihini ja valistin muita siitä, että tuhlailua pitää välttää.
Kaukana olevia uhkia oli vaikea nähdä, mutta se tuntui pahalta, että köyhemmissä maissa kärsitään minun vaatteideni, polttoaineideni ja ruokieni tähden. Yritin olla vastuullinen ja uskoin, että sitä kautta maailma paranee.
Olennaista oli, että minua ei pelottanut.
Lähiympäristö oli turvallinen. Mikäs näitä isoja metsiä ja puhtaita vesiä uhkaisi? Asuimme kaukana kaikesta ja vieläpä vakaalla maaperällä mannerlaattojen keskellä. Siinä nuoruudessa maailman huolia oli oikeastaan aika helppo kantaa.
Toista on nyt. Ongelmien peittely on vastuutonta, mutta kauas eteen pitäisi luoda riittävän turvallinen maisema, jota kohti kulkea. Muuten nuoremme eivät jaksa.