”Minä olen niin kyllästynyt tähän aiheeseen”, tuumasi eräs rouva kirjani julkistustilaisuudessa joulukuussa. Kyllästymisen aiheena oli maahanmuutto – ja tilaisuuden aiheena tuore tietokirjani Bisnesleidien Lappi, joka käsittelee Lapin maahanmuuttajanaisten yrittäjyyttä. Toivotin hänet tervetulleeksi ja kiitin rehellisyydestä.
Kuinka ollakaan, lopulta nainen tuli takaisin ja osti kaksi kirjaa – aiheesta, joka häntä niin kovin kyllästytti.
Lapin uusi kansanedustaja Sara Seppänen haluaa suitsia maahanmuuttoa. Näin uutisoi Lapin Kansa 3. huhtikuuta. Luin kommenttiketjua, ja huomasin tutun kyllästymisreaktion.
Yksi lukija kirjoitti, että maahanmuuttopolitiikka täytyy hoitaa kuntoon, ettei siitä tarvitse enää puhua. Että ”kertarytinä” on parempi kuin ”jatkuva kitinä.” Siinä se oli: kyllästymisen ydin.
Ei kukaan jaksa loputtomiin panna toivoaan siihen uskoon, että maahanmuuttopolitiikan Rubikin kuutio ratkaistaan vain puhumalla.
Tyhjien sanojen sijaan tarvitaan tahtoa, tekoja ja asenteiden suitsimista. Vaikka ylpeys omasta kotimaasta on arvokasta kansallista pääomaa, se muuttuu hedelmättömäksi kahtiajaossa ”meihin” ja ”muihin”.
Kuka muka on säätänyt, että ”me” edustaisi jotain kaikkivoipaa ja ylivoimaista verrattuna ”muihin” ja ”niiden muiden” kotimaahan, kulttuuriin ja kansallisuuteen? Kuten eräs intialainen opettaja sanoo: ”Ihminen on siitä ylimielinen olento, että hän kuvittelee Jumalan olevan ihminen. Jos me olisimme biisoneita, ajattelisimme, että Jumala on biisoni.”
Eikö maahanmuuttokeskustelu ole usein samalla tavalla sokeaa ja omanapaista?
Mieleeni tulee tarina suomalaisnaisesta, joka hankki korkeakoulututkinnon Amerikassa ja palasi sitten Suomeen etsimään koulutustaan vastaavaa työtä. Ulkomainen tutkinto ei kuitenkaan kelvannut, ja naisen piti kouluttautua uudelleen. Lopputulos kuulostaa samanlaiselta resurssien tuhlaukselta kuin muualla koulutettujen maahanmuuttajien osaamisen ohittaminen pelkän puutteellisen kielitaidon nojalla.
Eikö ole melko arrogantti ajatus, että vain suomalainen yhteiskunta pystyy tarjoamaan ihmiselle työelämän vaatiman tietotaidon ja talentin? Miten korkealle riman voi asettaa? Voisiko riman alta ojentaa käden?
Haastattelin kirjaani 20 Lapissa asuvaa, eri puolilta maailmaa kotoisin olevaa naisyrittäjää. Vaikka kaikki olivat sopeutuneet Suomeen hyvin, yleisin kompastuskivi oli suomen kielen taidon puute – ja sitä seuraavat haasteet esimerkiksi työnsaannissa.
Monille yrittäjyys mahdollisti lopulta asettumisen Lappiin ja tulevaisuuden suunnittelun maakunnassa. Se, miltä tuo tulevaisuus tulee näyttämään, on kuitenkin osin isommissa käsissä.
Vaalien jälkeen muistin erään naisen sanat: ”Haluan oppia suomea, jotta voin osallistua yhteiskuntaan ja politiikkaan.”
Toivoa sopii, että uusi hallitus haluaa avata ovia sekä ”meille” että ”muille”.
Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja.