Suomi on vesivarojen suurvalta. Kirkkaat järvet, pohjavedet ja puhdas juomavesi ovat olleet meille itsestäänselvyys, mutta samalla myös hiljainen ylpeyden aihe.
Nyt tämä etuoikeus on murroskohdassa. Kansainväliset esimerkit Englannista, Walesista ja Latinalaisesta Amerikasta osoittavat, että veden yksityistäminen johtaa harvoin parempaan palveluun. Usein se merkitsee hintojen nousua, palvelun heikkenemistä ja lopulta kalliilla takaisin ostettua julkista hallintaa.
Suomessa vesihuolto on toistaiseksi turvassa. Kansalaisaloite “Vesi on meidän” ja sitä seurannut vesihuoltolain uudistus ovat selkeä linjaus: vesi on julkista omaisuutta. Kunnat eivät saa myydä vesihuoltolaitoksiaan, ja vesiosuuskunnat – joita on yli 1 350 ja jotka palvelevat noin kymmenesosaa väestöstä – jatkavat paikallista, yhteisöllistä vesihuoltoa. Tämä on vahva pohja, mutta ei ikuinen turvatakuu.
Kansainväliset pääomasijoittajat ja infrastruktuurirahastot etsivät jatkuvasti uusia kohteita. Vesi on houkuttelevin niistä kaikista: sen kysyntä ei koskaan laske.
Ilman hereillä oloa Suomikin voi ajautua tilanteeseen, jossa vesivarojen hallinta hivuttautuu yksityisiin käsiin – ei kertarysäyksellä, vaan pienin, lähes huomaamattomin askelin. Myydään ensin vähemmistöosuus “kehittämisen nimissä”, annetaan ulkopuolisen toimijan päättää hinnoittelusta, siirretään päätösvaltaa pois paikallisilta. Näin käy, jos luotamme sokeasti siihen, että “meillä asiat ovat toisin”.
Vesi on turvallisuuspolitiikkaa. Sen hallinta on yhtä kriittistä kuin sähköverkkojen tai huoltovarmuuden turvaaminen. Jos veden saatavuus, hinta tai laatu päätyvät markkinavoimien armoille, seuraukset voivat olla kauaskantoisia.
Puhdas juomavesi ei ole vain terveyskysymys – se on yhteiskunnan vakauden perusta. Kun vettä on, kaikki toimii. Kun vesi loppuu tai sen hinta karkaa, mikään muu ei enää merkitse.
Suomessa vesihuolto on maailman huippua: se on laadukasta, kohtuuhintaista ja ympäristön kannalta kestävää. Tätä mallia ei saa myydä pois.
Meidän on vahvistettava lainsäädäntöä niin, ettei yksityistäminen ole mahdollista edes tulevien sukupolvien aikana. On varmistettava, että jokainen vesihuoltopäätös perustuu paikalliseen tarpeeseen, demokraattiseen valvontaan ja läpinäkyvyyteen – ei ulkopuolisen sijoittajan tuottovaatimuksiin.
Vesi ei ole bisnestä. Se on elinehto, jonka hallinta on pysyttävä ihmisten, ei markkinoiden käsissä. Meillä on vielä mahdollisuus päättää, että tämä perintö säilyy. Tämä edellyttää, että ymmärrämme veden arvon ennen kuin joku muu laskee sille hinnan.