Joulun alla 1980-luvun lopulla entinen hoitotätini toi leningradilaisen ystäväperheensä meille kylään. Perheeseen kuului minua samanikäinen poika, jolle esittelin Amiga 500-pelejäni. Hän katseli hiljaisena vieressä ja mietin, onko hän pitkästynyt.

Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, että sellaista viihde-elektroniikkaa, mikä alkoi olla arkipäivää suomalaisten perustuloisten lapsiperheiden kotona 80-luvulla, ei oltu itänaapurin keskiluokkaisissa perheissä vielä nähty.