Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua, jota nyt käydään aiheena psykiatrinen hoito. Viimeksi luin niin sanotusta Keroputaan hoitomallista, jonka alasajoa pelätään. Sitä ennen luin erittäin hyvän artikkelin Lapin Kansasta. Siinä avattiin nykysuunnitelmia ja ajatuksia psykiatrian kehittämisestä täällä Rovaniemellä. Sen tekivät hoidosta vastaavat. Mieleeni on jäänyt erityisesti maininta, että mitään ei hylätä täysin vaan eri hoitomalleja yhdistetään ja poimitaan niistä hyvät puolet.
Nuorten psykiatrialla on pitkät perinteet Rovaniemellä. Sitä toteutti moniammatillinen henkilökunta ammattitaidolla ja sydämellä. Nuorten hoidossa mukaan otettiin yksilökeskeisyyden lisäksi vanhemmat ja lähipiiri, myös kouluilla käytiin ja yhteistyötä tehtiin tarvittaessa muidenkin ammattiryhmien kanssa, esimerkiksi sosiaalitoimen. Osastohoito järjestettiin sitä tarvitsevalle. Se oli ympäri vuorokautista ja kesti niin pitkään, että nuori pärjäsi taas turvallisesti omassa ympäristössään. Nuorta ei eristetty kotoaan. Koulua hän kävi niin jaksaessaan sairaalakoulussa.
Sitten joskus 2000-luvun alkuvuosina Rovaniemelle pamahti niin sanottu Keroputaan hoitomalli. Tunnelmat saattoivat olla samat kuin nyt, silloin vain pelättiin, mitä nuorten yksilöterapioille tapahtuu. Keroputaan hoitomalli on yksi WHO:n parista kymmenestä mielenterveyden hoitomallista, se kehitettiin alun perin skitsofrenian hoitoon. Ideana on hoitaa kotiin. Hoito ei keskity oireisiin vaan kokonaisvaltaiseen elämäntilanteen tarkasteluun. Verkosto otetaan mukaan tässäkin mallissa. Avoimen dialogin mallissa kriisin vastataan välittömästi. Ja lähtökohtana on psykoterapeuttisuus.
Näissä molemmissa tavoissa tai malleissa hoitaa on siis runsaasti yhtymäkohtia, ehkä vain näkökulma ja kysymysten asettelu on hiukan eri. Keskiössä ymmärtääkseni on molemmissa se, että pyritään mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Että nuori saa apua mahdollisimman nopeasti, hyvää hoitoa ja toipuu. Nykyisin tämä on haaste kaikkialla hoitopaikoissa, jotka tulvivat yli äyräiden.
Henkilökohtaisesti ajattelen, että aikuistuvalla nuorella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus myös yksityisyyteen. Hän ei välttämättä halua kertoa kaikkia asioitaan vanhempiensa ja verkostojen läsnä ollessa.
Kun uusia hoitomalleja tuodaan, hoitokäytäntöjä muutetaan, se on iso haaste johtajille. Ilman yhteistyötä muutokset helposti kääntyvät jyräämiseksi. Siksi olikin mukava lukea se artikkeli muinoin lehdestä. Tuli mieleen, että nyt psykiatria ja sen kehittäminen on taas hyvissä käsissä.