Suurlähettiläspäivillä presidentti Niinistö viittasi ”Putinin pakkomielteeseen”. Mitä hän tarkoitti?
Kun tsaarinvalta romahti Venäjällä 1918, imperiumin reuna-alueet julistautuivat itsenäisiksi. Myös Ukraina tavoitteli sitä, mutta Leninin kommunistihallinto tukahdutti pyrkimykset. Ukrainan oli tyytyminen muodolliseen autonomiaan osana Neuvostoliittoa. Edes tätä vähää ei Leninin ei olisi pitänyt Putinin mielestä sallia, vaan Ukraina olisi pitänyt sulauttaa osaksi äiti-Venäjää.
Ukrainan sulauttaminen ei onnistunut edes Stalinilta. Yritystä ei puuttunut. 1930-luvun julmien pakkosiirtojen seurauksena Siperiassa on yhä pienet etnisten ukrainalaisten väestönosat. Hruštšev kommentoi sarkastisesti Stalinin rikoksia muistelmissaan: ”Ukraina on niin suuri, ettei Venäjältä löydy paikkaa, minne sen voisi sulauttaa.”
Kun Neuvostoliitto romahti 1991, suuri joukko reunavaltioita Itä-Euroopassa karisti ”kansojen vankilan” kahleet ja kiiruhti kohti EU:a ja Natoa vaurautta, demokratiaa ja turvaa hakien. Ukrainan irtautuminen Venäjästä on aina ollut isovenäläiselle suurvalta-ajattelulla erityisen vaikeasti hyväksyttävä asia. Jo pelkkä ajatus Venäjästä suurvaltana ilman Ukrainaa on koettu mahdottomuutena.
Ukrainan ensimmäinen presidentti (1991-1994) Leonid Kravtšuk totesi aikoinaan, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Jeltsininkin kaudella Venäjän virkamiesten ja poliitikkojen ajattelussa kummitteli yhä isovenäläinen pakkoajatus, jonka mukaan Ukraina on automaattisesti Kreml-johtoinen osa Venäjän suurempaa strategista maailmanpoliittista ajattelua. "Lännelle menetetty”, demokratisoituva Ukraina on Putinin pahin pelko ja kivuliain pakkomielle. Sitä ei voi tervehdyttää edes kielitieteellisin perusteluin – valkovenäjän-, venäjän-, ukrainankielet eriytyivät jo yli tuhat vuotta sitten omiksi kieliryhmikseen. Ukraina on kauempana venäjästä kuin ruotsi norjasta. Kiovan historia valtakeskuksena on Moskovaa vanhempaa perua. Kiova on ortodoksisuuden kehto Itä-Euroopassa.
Venäläiset ja ukrainalaiset eivät ole samaa kansaa. Paradoksaalisesti juuri hyökkäyspäätöksellään Putin on sysännyt Ukrainan kehityksen entistä yhtenäisempään, kansallismieliseen suuntaan. Venäjänkieliset ukrainalaiset eivät enää halua puhua venäjää, koska se koetaan vihatun hyökkääjän kielenä.
Putinin näkemys Venäjästä on outo sekasikiö romantisoidusta tsaarinajasta ja kolkosta Stalinin kauden neuvostoimperialismista. Historian vikatulkintojen syövereihin harhautuneen diktaattorin pakkomiellettä voi hoitaa vain harkitulla voiman ja vastavoiman logiikalla, kuten Ukrainan armeija on länsivaltojen tuella menestyksellisesti osoittanut.