Toimittaja Tiia Haapakangas arvioi kolumnissaan (18.5.), että ammattiliittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistaminen johtaa epävakauteen ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta etääntymiseen. Kolumni perustuu ilmeisiin väärinkäsityksiin suomalaisesta työehtosopimusjärjestelmästä sekä sellaiseen idealisoituun kuvaan menneistä työmarkkinoista, jota ei enää ole.
Kolumni sekoittaa keskenään työsopimus- ja työehtosopimuslain. Ay-jäsenmaksuilla ylläpidetään työehtosopimusjärjestelmää, ei työsopimuslakia.
Työsopimuslaki on yleislaki, joka koskee kaikkia työntekijöitä riippumatta järjestäytymisestä. Se ei perustu ammattiliittojen toimintaan eikä niiden rahoitukseen. Sen sijaan työehtosopimuslaki sääntelee työehtosopimusten tekemistä ja yleissitovuutta, mutta sekään ei tee työsopimuslaista liittovetoista järjestelmää. Terminologinen sekaannus hämärtää kolumnin keskeistä väitettä.
Kolumnissa esitetään, että työehtosopimukset on laissa määrätty yleissitoviksi. Todellisuudessa yleissitovuus ei ole automaattinen, vaan sen vahvistaa erillinen lautakunta, jos alan järjestäytyneet työnantajat kattavat riittävän osan alan työllistävästä vaikutuksesta. Kaikki työehtosopimukset eivät ole yleissitovia, eikä niiden soveltaminen ulotu itsestään koko alalle.
Kolumni ohittaa työmarkkinoiden rakenteellisen muutoksen. Se, mikä toimittajalle näyttäytyy vakautena on todellisuudessa jäykkyyttä, joka ylläpitää korkeaa rakenteellista työttömyyttä. Kun työehdot määräytyvät kiinteästi ja keskitetysti sovituin ehdoin, työnantajalla ei ole mahdollisuutta sopeuttaa ehtoja paikallisiin olosuhteisiin tai työn tuottavuuteen. Tällöin matalan tuottavuuden töitä ei kannata teettää, vaikka työntekijöitä olisi tarjolla.
Eniten tästä kärsivät nuoret, maahanmuuttajat ja muut heikomman neuvotteluaseman työntekijät. Rakenne suojaa sisällä olevia, mutta sulkee helposti ulkopuolelle ne, jotka vasta pyrkivät mukaan.
Rakenteellisten jäykkyyksien purkamiseksi paikallista ja yksilöllistä sopimista on lisätty määrätietoisesti. Monilla aloilla työehdot neuvotellaan nykyisin työpaikoilla, ei liittojen pöydissä. Yhteiset pelisäännöt eivät katoa, mutta niiden muoto on muuttunut vastaamaan yritysten muuttuneita tarpeita.
Väite siitä, että liittoon kuuluminen on kevein ja luontevin tapa osallistua yhteiskuntaan, kuulostaa kauniilta, muttei vastaa monen työntekijän todellisuutta. Osallistuminen ei enää kanavoidu vain järjestäytymisen kautta, vaan yhä useammin suoraan omaan työhön, työyhteisöön ja työpaikan kehittämiseen.
Työelämän muutos ei ole osoitus yhteiskunnan hajoamisesta, vaan siitä, että ihmiset osallistuvat eri tavoin kuin ennen. Tämä ei ole heikkous vaan uudistumista, joka ansaitsee tulla nähdyksi sellaisena kuin se on.