Noin tapasi mummo-vainaani Linnea tuumata toimista, joista ei mitään tulosta herunut. Joku voisi tuumata samaa omista latvalinnustusreissuistani Ruotsiin: laihaksi on tulos jäänyt.
Mutta kuitenkin vuosien ajan olemme kaverini Matin kanssa suunnistaneet tammikuun loppupuolella naapurimaan koskemattomille hangille viikonlopuksi hiihtämään soiden reunoja ja vaarojen kupeita. Mikä ihme saa ihmisen hikoilemaan reppu, kirves ja kivääri selässä kilometrien taipaleet upottavassa hangessa epävarman saaliin perässä?
Lähdemme matkaan jo perjantaina. Hiihdämme ahkioinemme useiden kilometrien päässä olevalle sähköttömälle metsäkämpälle. Perillä lapioimme lumet pois kämpän ovelta, luomme polut ”paskaraitille” (vessaa ei ole, joten kyykkysilleen metsän reunaan…), liiterille (jossa toivottavasti on puita, aina ei ole…) ja saunalle, sulatamme juoma – ja pesuveden lumesta, lämmitämme kämpän, jotta siinä voi yöpyä, valmistamme ruokamme ja viritämme varusteet seuraavain päiväin metsästysretkiä varten.
Aamulla on tuli jälleen sytytettävä yön aikana sammuneeseen kamiinaan, aamukahvit Trangialla, hieman kuivalihaa ja muuta evästä + kahvipannu reppuun, kämpän kaikki astiat lunta täyteen (jotta palatessa on taas vettä juotavaksi), lumipuvut päälle, varusteet selkään, ukot suksille ja metsään. Kierrellään ja kiikaroidaan metsien reunoja siinä toivossa, että puiden latvoissa näkyisi tummia hahmoja…
Upottavassa lumessa hiihtäminen vaatii energiaa, joten jossain vaiheessa alkaa nälkä kurnia. Kankaan reunasta löytää tarkka silmä kelokannon tai pystykuivan kuusen, ja rivakka kirveenheiluttelu takaa lämpimän aterian ja miellyttävän tauon nuotion lämmössä. Suksien päällä lumipoteron reunalla istuessa ja kahvin kiehumista ynnä makkaran kypsymistä odotellessa syvä kiitollisuus valtaa mielen. Pian jaksaa taas jatkaa.
Sillä juuri siitä kaikessa tässä on kysymys. Lumiseen kairaan suunnistava linnustaja ei saa mitään ilmaiseksi: itse on latu avattava, varusteet kannettava, lumet luotava ja puut pilkottava, tuli viritettävä ja lumesta vesi sulatettava. Tämä asettaa asiat toisiin mittasuhteisiin miettiessämme elämäämme suhteessa isovanhempiemme arkeen.
Missään ei nuku paremmin kuin pitkän päivän ponnisteluiden jälkeen eräkämpässä metsän keskellä. Näin kun asiain eteen joutuu näkemään vaivaa, osaa myös eri tavalla arvostaa sitä, kun voi ”tulla valmiille”: pihatie lumeton, talossa lämmintä, vesi tulee hanasta ja sähkö töpselistä, ruoka valmiina nautittavaksi ja pehmeään sänkyyn voi rakkaan ihmisen viereen köllähtää. Tästä kaikesta on syytä olla kiitollinen, eikä ottaa sitä itsestään selvyytenä.
Vaikka ”tyhjän saa pyytämättäkin”, niin ”kokemusta ei saa kuin kokemalla”, ja kourallinen kokemusta vastaa tynnyrillistä tietoa, monessakin suhteessa.
Markku Juuso