Olen seurannut sekä somessa että lehtien palstoilla käytyä keskustelua tai pikemmin ulinaa vokeista Mikkelissä ja Rovaniemellä. Mikkeli on ollut tikunnokassa, kun julkisuuteen tuli tieto, että asukkaiden vuokrasopimukset oli irtisanottu. Asiasta oli Mikkelissä päätetty valtuustotasolla, ja sen myös persut olivat hyväksyneet.
Rovaniemellä tällaista päätöstä ei ole tehty, ainoastaan kiintiöpakolaismäärästä ja kotouttamisohjelmasta. En ota mikkeliläisvaltuutettujen työskentelyyn kantaa, mutta kotikaupunkini kylläkin.
Uutinen irtisanomisista ei ole uutta Rovaniemellä. Jos yhtä intensiivisesti valtuutetut ottaisivat kantaa myös täällä, kun puolustusvoimat irtisanoivat vuokrasopimukset, voisi sieltä muutama äänikin asukkailta herahtaa. Mutta kovin hiljaista on ollut.
Nyt kyseisistä Mikkelin ja Rovaniemen vastaanottokeskusasioista liikkuu mitä ihmeellisimpiä versioita ja väitteitä. Mikkelin asiaan en ota kantaa, koska en tunne sen yksityiskohtaisia perusteita.
Rovaniemen Muurolaan on sijoitettu ukrainalaispakolaisia. Kaikille asunnoistaan irtisanotuille asukkaille on järjestetty vastaavat asunnot lähialueelta.
Ovatko nämä tyhjää rähinöivät Venäjän sotaa käyvän presidentin jonkin tasoisia ystäviä, kun vastustavat Ukrainaa tukevia toimenpiteitä? Koskeeko sama myös muuta tukea, mitä Eurooppa ainakin pyrkii antamaan?
Hyvin on muistissa se, että Suomi oli yksin talvisodassa. Suomalaiset olivat kauppatavaraa, kun suurvallat rajoja piirteli, natsit ja kommunistit käsikädessä, sydän sydämessä. Ukrainalaiset ovat nyt samassa asemassa, joskin muuan valtio on tukemassa rauhanprosessia. Suomikin on mukana ja Eurooppa, joskin täysin munattomana.
Ukrainasta on paennut miljoonia ihmisiä muihin Euroopan maihin. Emmeköhän me tee kuten muutkin sivistysvaltiot – hoidamme osuutemme. Historia sen muistuttakoon, että autamme hädässä olevia ukrainalaisia.