Haluaisin muistuttaa vaalien lähestyessä, etteivät ministerit, ei edes pääministeri, ole kansan valitsemia. Kansa valitsee eduskunnan ja tasavallan presidentin. Joskus tosin television hupiohjelmat ja tutut jutut saavat sormensa peliin, kuten on pari kertaa onnistunut käymään.
Puolueet valitsevat ministerit kahvikekkereissään. Kuka on vuorossa tällä kertaa? Suhteellisuudentaju heitetään sivuun. Kohta ovat veteraanipoliitikot sivussa ja uudet vallantavoittelijat vuorossa. Jälki on se mukaista.
Hallituspuolueiden puheenjohtajat jakavat tärkeimmät salkut ja kun hetki järjestellään asioita, valta on heidän hyppysissään. Ja kohta kansa huomaa, että vallan sokeus sumentaa normaalin toiminnan. Kai se on näin ollut ennenkin, mutta nyt kansa sen huomaa ja kansaahan on pitkässä juoksussa vaikea harhauttaa.
Pääministeriksi voi jopa lipsahtaa kuin vahingossa, kun valittu puoluetoveri ei voi jatkaa tehtävässään. Yllättävän selvästi muodollisesti hankittu arvovalta näkyy toiminnassa ja järjestelykyvyssä. Syntyy mielikuva, että minä päätän nyt siitä, ketä seuraavaan hallitukseen kelpuutetaan ja miksi.
Ihmeelliseltä tuntuu, ettei malteta odottaa edes tulevien vaalien tulosta. On äänestäjien aliarvioimista ja halveksimista ilmoittaa, että teidän äänillänne ei ole mitään arvoa hallitusta muodostettaessa. Suomen poliittisessa historiassa on aina silloin tällöin putkahtanut kuolemattomia poliitikkojen lausahduksia, kuten ”kyllä kansa tietää”. Ne olisi innokkaiden vallan tavoittelijoiden syytä muistaa.
Suomi on tienhaarassa. Itänaapurille sota on aina ollut arkipäivää, sotaan lähdetään kuin pottujen nostoon. Meillä on valitettavan pitkä itäraja ja tulee aina olemaan. Sinne on jäänyt minunkin lapsuudenkoti ja olen siihen ajatukseen sopeutunut.
Venäjä on suurvalta ja sellaisena pysyykin. Suomi pysyy toivottavasti itsenäisenä vaikeuksista huolimatta. Toivon, että saamme viisaat päättäjät kehittämään suhteita naapuriin, kun sen aika koittaa. Täytyy muistaa, että sielläkin asuu tavallinen kansa, joka ajautuu ajoittain hirmuvallan alle.