Vuonna 2009 Suomi astui uuteen, velkatalouden aikakauteen. Julkinen talous kääntyi alijäämäiseksi. Siitä lähtien olemme eläneet kuin velka olisi vain tekninen yksityiskohta, ei kansallinen kohtalonkysymys.
Tämä ei ollut sattumaa. Velkakierre sai alkunsa jo ennen finanssikriisiä, kun poliittiset kompromissit ja yksittäisten sopimusten laajentaminen sysäsivät julkisen sektorin kulutuksen uudelle tasolle.
Tehyn vuoden 2007 työtaistelu oli oikeutettu hoitoalan palkkojen korjausliike, mutta sen vaikutusten laajentaminen koko kuntasektorille ei ollut Tehyn päätös. Se oli poliittinen ratkaisu. Kunnallinen työmarkkinalaitos, valtio ja tupo-neuvottelujen osapuolet tekivät päätöksen, joka sitoi kuntatalouden vuosiksi eteenpäin.
Samalla Nokian loistokaudet loivat illuusion talouden kestävyydestä. Yritys kantoi harteillaan koko kansantaloutta, mutta sen romahdus paljasti, kuinka haavoittuvaksi olimme tulleet.
Velka ei ole enää poikkeus, vaan pysyvä olotila. Julkinen sektori on paisunut EU:n toiseksi suurimmaksi, mutta yksityinen sektori ei kykene kattamaan menoja. Budjetit tehdään velkarahalla. Kulttuuri, urheilu sekä järjestöt ovat riippuvaisia tuista, joita ei enää rahoiteta kasvulla vaan lainalla.
On aika tunnustaa, että olemme eläneet kuin oraitten päällä. Oraitten, joita ei ole edes kylvetty.
Talouspolitiikka on ollut toiveajattelua, jossa Nokian "hyvien päivien" paluuta on odotettu kuin messiasta. Kasvu ei tule, ellei sen eteen tehdä rakenteellisia uudistuksia.
Velka ei katoa toivomalla. Se vaatii rohkeutta, rehellisyyttä ja kykyä tehdä vaikeita päätöksiä.