Päivittyvä lista: Näissä pai­kois­sa on voinut al­tis­tua ko­ro­na­vi­ruk­sel­le Lapissa

Koronaseuranta: Maa­nan­tain ko­ro­na­seu­ran­ta: Suo­mes­sa 345 uutta ko­ro­na­tar­tun­taa: sai­raa­la­hoi­don tarve kas­va­nut, Län­si-Poh­jas­sa neljä ja Lapin sai­raan­hoi­to­pii­ris­sä seit­se­män uutta tar­tun­taa, Ivalon ter­veys­kes­kus ruuh­kau­tu­nut

Kolumni

Toi­mit­ta­jal­ta: Mihinpä ihminen hautaa tar­vit­si­si – moni meistä haluaa haihtua kuin tuhka tuuleen

Leena Talvensaari on Uusi Rovaniemi -lehden päätoimittaja.
Leena Talvensaari on Uusi Rovaniemi -lehden päätoimittaja.
Kuva: Jussi Pohjavirta

Lapin Kansa julkaisi pari viikkoa sitten valokuvia Rovaniemen 4. hautausmaalta. Kuvissa oli kymmenittäin hautakiviä, jotka oli nakeltu sekavaksi rykelmäksi pensaikon reunalle.

Kuvat liittyivät juttuun, jossa kerrottiin, että ns. ainaishaudan hoidon pitkäaikainen laiminlyönti voi johtaa hautaoikeuden menetykseen. Tällöin seurakunta poistaa haudalla sijainneen kiven tai muun muistomerkin.

Seurakunta ei kuitenkaan hävitä poistettuja hautakiviä heti, vaan säilyttää niitä kahden vuoden ajan. Tuona aikana omainen voi vielä hakea hautaoikeutta takaisin.

Lapin Kansan kuvat oli otettu poistettujen kivien säilytyspaikalta. Kuvat herättivät lukijoissa tunteita, ja nettikommenteissa kivien sekavaa varastointia moitittiin epäkunnioittavaksi. Rovaniemen seurakunnan vt. kirkkoherra Ilari Kinnunen kiirehtikin vakuuttamaan, että hautakivien poisto on tapahtunut pykälien mukaan, mutta jatkossa hautakivet pyritään asettelemaan parempaan järjestykseen.

"Hän oli oikeassa: mikään ei ole niin surullinen näky kuin unohdettu hauta."

Hautausmaat ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, ja perheille on yleensä kunnia-asia pitää läheistensä haudat kunnossa. Suhtautuminen hautaukseen saattaa kuitenkin olla muuttumassa: vainajan muistamiseen ei enää välttämättä kaivata hautakiveä tai tiettyä paikkaa hautausmaalla. Tähän ehkä vaikuttaa sekin, että perheet ja suvut ovat pienentyneet ja hajaantuneet eri puolille maata.

Itsekin olen läheisteni hautajaisten myötä ruvennut pohtimaan, mihin ihminen oikeastaan tarvitsee hautaa. Vastaus on tullut selväksi: ei yhtään mihinkään.

Tähän ajatukseen päätyi jo aiemmin eräs läheiseni, joka tiesi olevansa kuolemansairas. Hän ei halunnut itselleen omaa hautapaikkaa, sillä hän epäili, että vuosien kuluessa ei olisi ketään, joka sitä hoitaisi. Hän sanoi mieluummin elävänsä ihmisten muistoissa kuin makaavansa unohdetussa haudassa.

Hän oli oikeassa: mikään ei ole niin surullinen näky kuin unohdettu hauta.

Läheiseni tuhkattiin, kuten nykyään suurin osa Suomen vainajista. Tuhkausten osuus hautauksista on kasvanut koko ajan, ja viime vuonna se oli jo 60,5 prosenttia.

Syitä tuhkauksen yleistymiseen on varmasti monia. Tuhkaus ehkä koetaan arkkuhautausta käytännöllisemmäksi hautaustavaksi, ehkä myös kauniimmaksi.

Tuhkauurnallekin voi toki saada oman hautapaikan, mutta kertoisiko tuhkausten yleistyminen myös siitä, että yhä useampi meistä haluaa lähteä täältä niin, että omaa nimeä ei kaiverreta hautakiveen tai edes muistolaattaan. Yhä useampi ehkä haluaa kirjaimellisesti haihtua kuin tuhka tuuleen ja toivoo, että oma tuhka sirotellaan johonkin luontokohteeseen.

Suurissa kaupungeissa on jo perustettu tuhkan sirottelualueita myös hautausmaiden ulkopuolelle. Esimerkiksi Tampereella tuhkan voi sirotella Näsijärvelle tai Pyhäjärven rannalle. Ehkä tällaisen alueen perustaminen tulee ajankohtaiseksi myös Rovaniemellä krematorion valmistumisen jälkeen.