lautapelit: Etsi kar­tal­ta mur­haa­ja, tai syötä kis­san­pen­tu­ja – pukin kont­tiin voi löytää mui­ta­kin lau­ta­pe­le­jä kuin vanhoja klas­si­koi­ta

leikkipuisto: Se­vet­ti­jär­ven lapset saivat äkäisen nä­köi­sen jou­lu­lah­jan koulun pihalle

Mainos : Anna lah­jak­si pai­kal­li­sym­mär­rys­tä. Tutustu Lapin Kansan joulun ti­laus­tar­jouk­siin tästä.

Kolumni

Toi­mit­ta­jal­ta: Hää­päi­vä jäi vii­mei­sek­si ta­paa­mi­sek­si – korona vei äidin lap­pi­lai­ses­sa hoi­va­ko­dis­sa

Leena Talvensaari on Uusi Rovaniemi -lehden päätoimittaja.
Leena Talvensaari on Uusi Rovaniemi -lehden päätoimittaja.
Kuva: Jussi Leinonen

Koulukaverini Annelin perheessä vietettiin lokakuun lopussa hääpäivää: hänen vanhempansa olivat olleet naimisissa 61 vuotta.

Pieni juhlahetki järjestettiin hoivakodissa, jonne Annelin äiti oli muuttanut muutama kuukausi aiemmin. Hänellä oli muistisairaus eikä hänen puolisonsa enää pystynyt hoitamaan häntä kotona.

Hääpäivä jäi äidin ja muun perheen viimeiseksi tapaamiseksi. Noin kolme viikkoa myöhemmin äiti kuoli hoivakodissa koronaan.

"Ahdistavinta oli äidin täydellinen eristäminen omaisistaan. Kukaan heistä ei päässyt tapaamaan äitiä eikä hyvästelemään häntä."

Soitan Annelille, kun hänen äitinsä kuolemasta on kulunut vain viikko. Anneli on suostunut pyyntööni kertoa kokemuksistaan tätä kolumnia varten. Asian arkaluonteisuuden vuoksi en käytä Annelista hänen oikeaa nimeään.

Äidin kuolema tuntuu Annelista epätodelliselta ja vaikealta käsittää. Hänen viimeinen muistikuvansa äidistä on se, mihin perheessä oli vuosien aikana totuttu: perussairauksistaan huolimatta äiti oli puhelias ja eloisa.

Kun äidin koronatartunta todettiin, siitä alkoi perheen kahden viikon painajainen. Mieltä kalvoi jatkuva pelko äidin puolesta ja epätietoisuus siitä, miten hän oikeastaan voi.

Anneli kokee, että omaiset eivät saaneet tarpeeksi tietoa äidin tilanteesta. Varsinkin viikonloppuisin heidän oli vaikea tavoittaa hoivakodista ketään, joka olisi pystynyt sanomaan jotakin äidin voinnista. Lääkärin kanssa omaiset eivät puhuneet kertaakaan.

Ahdistavinta oli äidin täydellinen eristäminen omaisistaan. Kukaan heistä ei päässyt tapaamaan äitiä eikä hyvästelemään häntä. Kukaan ei saanut edes puhua hänen kanssaan puhelimessa silloin, kun äiti olisi siihen vielä pystynyt.

Anneli ei myöskään ole voinut olla miettimättä, miten äiti itse koki tilanteen. Mitä hän ajatteli huoneessaan liikkuneista avaruuspukuisista olioista tai siitä, että tutut ihmiset olivat yhtäkkiä kadonneet? Kuolemankin äiti sai kohdata yksin.

Anneli tietää, että jossittelu ei tuo äitiä takaisin, mutta sana on silti pyörinyt hänen mielessään. Jos äiti ei olisi asunut hoivakodissa, olisiko hän saanut koronatartuntaa? Ja jos hän olisikin sairastunut, olisiko hän saanut tehokkaampaa hoitoa?

Iso kysymys Annelin mielestä on, ovatko hoivakodeissa asuvat ihmiset eriarvoisia muihin nähden. Hoidetaanko heitä kaikkia samalla tavalla – ei yksilöinä kuten muita?

Ja eikö myös koronapotilaille ja heidän omaisilleen kuulu mahdollisuus hyvästeihin, vaikka tapaamisen turvallinen järjestäminen vaatiikin aikaa ja vaivaa? Hyvästien jättäminen on osa arvokasta kuolemaa ja surutyötä.

Vaikka koronasta puhutaan joka puolella, se voi silti tuntua kaukaiselta uhalta. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se voi tulla kenen tahansa elämään ja koskettaa sitä karulla tavalla.

Annelin viesti on, että korona on syytä ottaa todesta. Itseään ja läheisiään kannattaa suojella myös jouluna.