Tässä se nyt on: Susanna Junkkaran vaateluettelo vuodelta 1795.
Tätä yli 200 vuotta vanhaa asiakirjaa kaipailtiin viime syksynä, kun Uudessa Rovaniemessä julkaistiin juttu Rovaniemen kansallispuvun historiasta.
Rovaniemen kansallispuku suunniteltiin 1950-luvulla, ja silloin uutisoitiin, että puku perustuu 1700-luvulla eläneen Susanna Junkkaran vaateluetteloon. Tämä tarina on sittemmin kerrottu melkein aina, kun Rovaniemen kansallispukua on esitelty.
Sekä Susanna Junkkaran henkilöllisyys että hänen vaateluettelonsa ovat olleet mysteeri. Lapin maakuntamuseon amanuenssi Hanna Kyläniemi kertoi syksyllä Uuden Rovaniemen haastattelussa, että on yrittänyt selvittää Susanna Junkkaran tarinaa aiemminkin, mutta jäljet loppuivat lyhyeen.
Asian esiin nostaminen virkisti kuitenkin mieltä, ja lopulta Kyläniemi hoksasi, että ehkä 1950-luvun lehtijutuissa mainittu Mylläri olikin Mölläri. Sitä kautta kaivattu Susanna-emäntä lopulta löytyi arkistoista. Perukirja vaateluetteloineen jäi kuitenkin pimentoon.
– Jos se on vielä olemassa, se voi olla myös jonkun yksityisen omistuksessa, Hanna Kyläniemi pohti (UR 7.9.2019).
Näin se olikin.
Susanna Junkkara tarjosi hyvän tarinan
Pian jutun julkaisemisen jälkeen Rovaniemen Kalevalaiset ry:n sihteeri Päivi Rahikainen sai puhelun. Kalevalaiset, entiseltä nimeltään Kalevalaiset Naiset, on se yhdistys, joka oli luomassa Rovaniemen omaa kansallispukua.
Soittaja oli yksityishenkilö. Hän oli lukenut Uuden Rovaniemen jutun ja arvellut, että kansallispuvun historiaan liittyvä vanha asiakirja saattaa olla hänellä.
Rahikainen on eläkkeellä oleva museoammattilainen, joka tunnustaa viehättyvänsä juuri perukirjoista. Ne kun kertovat paljon sen ajan ihmisten elämästä.
Niin kertoi tämäkin. Lisäksi se sisälsi melkeinpä jo legendaarisen vaateluettelon, jota kansallispuvun historiasta kiinnostuneet ovat aika ajoin yrittäneet jäljittää.
Rahikaisen mukaan tätä perukirjaa samoin kuin muutamaa muuta vastaavaa asiakirjaa on tosiaankin luettu Rovaniemen kansallispukua suunniteltaessa.
Mutta mitä luettelosta sitten on kansallispukuun poimittu?
– No, ehkä hameen värejä, Rahikainen sanoo.
Kun Rahikainen tulkitsi ja suomensi koukeroisin kirjaimin ja vanhalla ruotsin kielellä kirjoitettua asiakirjaa, hän huomasi, että vaateluettelon ja kansallispuvun yhtäläisyys on vähäinen. Lähinnä asiakirja vahvisti sen, että Rovaniemen kansallispuku on 1950-luvun luomus.
Susanna Junkkaran vaateluettelo sen sijaan on ollut pieni, mutta herkullinen tarina – johon vaikkapa lehdistö on voinut tarttua.
Miten 1700-luvun nainen pukeutui?
1700-luvun rovaniemeläisen naisen pukeutumisesta Susanna Junkkaran vaateluettelo kuitenkin kertoo.
Vaatteet olivat melko arvokasta omaisuutta, ja niinpä Susannankin vaatteet listattiin osana hänen puolisonsa kuolinpesää. Susanna Junkkara oli tuolloin 27-vuotias.
Ensimmäisenä listassa on kolmen riksin eli riikintaalerin arvoiseksi arvioitu musta satiinihame. Arvoa voi verrata siihen, että koko kuolinpesän arvo oli 200 riksiä.
– He olivat hiljan menneet naimisiin, niin olisiko tämä ollut häävaate? Päivi Rahikainen pohtii. – Joka tapauksessa se on sellainen koreiluvaate.
Toiseksi arvokkain vaate on punainen kamlottihame. Kamlotti oli arvokasta, ostotavarana hankittavaa villakangasta.
Sen jälkeen listassa on kahdeksan muuta puolivillaista hametta, monessa eri värissä. Ne olivat luultavasti kotikutoisia.
Hameiden jälkeen on listattu seitsemän röijyä eli eräänlaista jakkua. Niiden materiaaleina on kamlottia, puuvillaa tai sarkaa. Rahikainen pohtii, että jos kansallispuku pohjautuisi Susanna Junkkaran vaateluetteloon, siinä olisi röijy. Rovaniemen kansallispuvussa on kuitenkin paita ja liivi. Näitäkin Susanna Junkkaralla oli, muutama kumpaakin.
Rovaniemen kansallispukuun kuuluu myös valkoinen esiliina. Susannalla esiliinoja oli kaksi puuvillaista ja yksi pellavainen.
– Esiliina on ylemmiltä säädyiltä tullutta pukeutumista. Sitä on käytetty juhlavaatteen kanssa, mutta luultavasti myös arkisin kuluneemman hameenosan edessä, Rahikainen kertoo.
Lisäksi vaateluettelossa on useita huiveja ja myssyjä. Ulkovaatteita listassa ei ole, mutta isännän jäämistössä mainitaan kenkiä ja sukkia. Rahikaisen mukaan talossa on ehkä ollut yhteisiä kenkiä, turkkeja ja isoja villahuiveja talvikelejä varten.
Susanna Junkkara meni naimisiin 25-vuotiaana Johan Möllärin kanssa huhtikuussa 1793. Hän jäi leskeksi alle kahden aviovuoden jälkeen.
Sitä, millaista elämää pariskunta oli elänyt, voi Päivi Rahikaisen mukaan päätellä Johanin kuoleman jälkeen tehdystä perukirjasta – ja erityisesti siitä, mitä kaikkea perukirjasta puuttuu.
Perukirjassa on listattu pariskunnan omaisuus, mutta siinä ei ole esimerkiksi kiinteistöä eikä huonekaluja. Karjaa on yksi lehmä ja neljä lammasta, astioita muutama ja arvotavaroissa yksi kultasormus.
Rahikainen pohtii, että pariskunta on luultavasti elänyt Möllärin talossa, jonka on omistanut joku Johanin sisaruksista.
Perukirjan perusteella pariskunta ei ollut rikas, muttei köyhäkään.
– Pesän arvo on lähes 200 riksiä ja velkoja siitä on vain 10 riksiä, Rahikainen sanoo.
Erikoinen asia on saatavien määrä.
– Vainajalla oli useita saatavia aina Sodankylää ja erästä oululaista kauppiasta myöten. Hänellä on varmasti ollut jokin erikoistaito, jolla on elättänyt itsensä, Rahikainen pohtii.
Tähän saattaa liittyä se, että vainajan sekalaisten tavaroiden listassa on mainittu ”hampa” eli hamppu. Sitä oli useampi yksikkö. Hamppua käytettiin ainakin köysien ja kalastusvälineiden tekemiseen.
Omaisuuden perijöiksi mainitaan leski Susanna ja muutaman kuukauden ikäinen tytär Brita Caj-sa. Lapsi kuoli seuraavana vuonna ja Susanna puolestaan meni vielä kahdesti naimisiin alempana Kemijokivarressa.
Lue aiempi juttumme: