Lunta on yli polven. Pakkasta päälle kolmekymmentä astetta, taivas pilvetön. Ainut ääni, joka metsän keskellä kuuluu, on järvenrantatontillaan rämpivän Jyrki Peltolan kengistä lähtevä vaimea narske – joka sekin katoaa lähes kokonaan upottavaan, vitivalkoiseen hankeen.

Peltolaa hymyilyttää. Kirkkaasti paistava aurinko pistää miehen siristelemään samalla, kun hän mittailee katseellaan tulevia kivijalanpaikkoja.