Oli maanantai. Koitti opinnoista, töistä ja muista velvollisuuksista vapaa viikko ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
En tiennyt, mitä tekisin. Läheiseni ehdotti, että pidä sellainen sohvaperunapäivä. Kysyin hämmästyneenä, pitääkö joku muka oikeasti sellaisia. Kuulemma pitää.
Kun paahtaa liian pitkään tukka putkella ilman oikeaa lomaa, hengähtäminen tuntuu mahdottomalta ja kaikki muu välttämättömältä.
Syntyy suorittamisen kierre, jossa tunnit loppuvat kesken joka ikisenä päivänä, lepo on pakollinen paha ja mikään ei riitä. Jokaisella elämän osa-alueella pitäisi olla superihminen.
Syyllinen kiireeseen on tietenkin tyhmä päivä, joka on vain liian lyhyt. Itsehän ei voi vähentää mitään päivän to do -listalta.
Suorittaminen ei lopu yhteen rennompaan viikkoon, vaikka se voi aluksi tuntua pelastukselta. Pelastaahan se, totaaliselta uupumiselta. Suorittajana on valitettavasti liian helppoa jatkaa sen jälkeenkin.
Hommia ahmii hoidattavakseen, vaikka yksikin lisää on liikaa.
Loppuun palamisen partaalle ajautuvan on tapana sanoa, että tekee kaiken työn omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan varten.
Jos hyvin käy, suorittaja tajuaa tahdin olevan liian kova ja muuttaa tulevaisuuden suunnitelmia armollisempaan suuntaan.
Silloinkin ensimmäinen miete on, kokevatko läheiset suorittajan epäonnistuneen.
Huoli on usein turha, mutta ei yllättävä. Tällainen henkilö saa nimittäin monesti kuulla ihasteluja elämäntyylistään. Ahkeruutta, kurinalaisuutta, kovaa työtä. Niihin kykenevä ihminen saa monen kateelliseksi.
Jos suorittajaa kadehditaan, niin yhtä paljon kateutta herättää rento elämäniloinen nautiskelijakin, joka elää täysillä kuin viimeistä päivää.
Suorittaja ajattelee, ettei hänellä ole mahdollisuutta siihen, vaikka kuinka haluaisi. Miksi? Mikä jatkuvasta kontrollista irti päästämisessä pelottaa niin paljon?
Toisaalta, se totuttu tapa elää tuntuu normaalilta, eikä aluksi osaa edes kaivata muuta.
Kun otetta hellittää, saa takaisin elämän, jossa on mahdollista kokea aitoa iloa ja onnea. Ennen kaikkea saa takaisin elämän, jossa riittää itselleen.
Lempeyden löytäminen on vaikeaa, kun identiteetti on rakentunut perustalle, jonka piti kestää kaikki se vuosien aikana kerätty kuorma. Piti olla kuolematon kone, jonka voimat eivät lopu koskaan.
Kun ei olekaan, se sattuu järkyttävän paljon. Sattuu vielä enemmän, kun pelkkä tahdin hidastaminen hetkeksi ei riitä.
Arkisten tottumusten muuttaminen ei ole helppoa. Tuntuu kielletyltä antaa lupa stressittömään elämään.
Sohvalla makaaminen on vierasta ja päiväunet painajainen.
On myönnettävä oma tyhmyytensä, joka johti tehtävien hamstraamiseen ja levon laiminlyöntiin.
Tyhmyys, joka heikentää ihmissuhteita, omaa terveyttä ja estää ihmisarvoisen elämän.