Kesken aamupalaverin huomasin, että jauhotahrat täplittivät housujani. Onneksi muut eivät huomanneet, tai eivät ainakaan sanoneet mitään.
Olen tuurileipuri. Voi mennä viikkoja, että en avaa jauhopussia, mutta vauhtiin päästyäni saatan vaivata taikinaa useamman kerran viikossa.
Vuosien aikana on tullut kokeiltua niin tuore- ja kuivahiivat kuin hapanjuuretkin. Nykyään taikinaani kohottaa yleensä kuivahiiva, mutta hiljattain innostuin taas rakentamaan itselleni taikinajuuren.
Tuurileipurina en ole yksin. Kaltaisiani on Suomessa varmasti miljoonia. Pyörittelemme porkkanasämpylöitä, värkkäämme hapanjuuren kanssa ja kohottelemme pizzataikinaa vuorokausikaupalla, tai sitten tekaisemme helpon pataleivän lauantaiaamun iloksi.
Siinä on vissi ero leipomiseen, jota harrastettiin vielä lapsuuteni mummolassa.
Viime vuosisadan alussa suomalaiset kuluttivat viljaa noin 200 kiloa henkeä kohden vuodessa. Etenkin köyhä väestö usein korvasi aterioita leivällä, koska muuta ei ollut saatavilla.
Lihaa syötiin niukasti, vielä vuosisadan puolivälissä alle 30 kiloa henkeä kohden.
Lapsuudessani 1980-luvulla mummolan leivinuunista nosteltiin lähes päivittäin hämäläisiä hiivaleipiä. Vaikka viljankulutus oli kääntynyt laskuun jo pari vuosikymmentä aiemmin, mummolassa leipää popsittiin aivan eri tahtiin kuin nykyään.
Viljatuotteiden syömisen väheneminen on vakaa trendi, jota ei hetkauta edes pandemia.
Kotitalouksien leipominen räjähti käsiin koronakeväänä. Silti vuonna 2020, kesken koronan aiheuttaman kiihkeimmän leivontabuumin, viljaa kului vain 81 kiloa henkeä kohden. Se on hädin tuskin pari kiloa enemmän kuin suomalaisten keskimääräinen lihankulutus henkeä kohti vuodessa.
Harva leipoo saadakseen joka päivä tuoretta leipää.
Nykyajan kotileipominen on sitä paitsi usein liian työlästä, että tekemällä itse leivät helpottaisi arkeaan.
Asia on pikemminkin päinvastoin. Jotta olisi aikaa ja viitseliäisyyttä taitella nousevaa taikinaa puolen tunnin välein tai antaa sen levätä jääkaapissa vuorokauden tai pari, elämän pitää olla hallussa ja voimavaroja riittää muuhunkin kuin vain arjesta selviämiseen.
Leipominen on myös tapa viestiä, että hyvin menee.
Sometettu kuva kauniista leivästä on kuin lomakuva Norjasta tai aurinkorannalta. Se on statussymboli.
Minä leivon huvin ja harrastuksen vuoksi. Tuottaa tyydytystä saada seurata, kun taikina kohoaa kirjaimellisesti kuin pullataikina, tai saa ottaa uunista rapeakuorisen leivän.
Myös itsetehdyn leivän maku palkitsee, sekä omassa suussa että muiden kehuina.
Parasta on kuitenkin ehkä se, kun saa vaivata taikinaa. Se on konkreettista työtä, jonka lopputuloksen saa maistaa.
Kirjoittaja on toimittaja.